Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Emmi Itäranta voitti käsikirjoituksellaan Teemestarin kirja Teoksen scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun, ja hallittu, hieno esikoisromaani ilmestyi alkuvuodesta. Dystopia maailmasta, jossa vesi on lähes loppunut ja maantiedekin mennyt uusiksi, on viisas ja mieltä kutkuttava sekoitus ikiaikaista mystiikkaa ja perinteitä sekä hurjia tulevaisuudennäkymiä.
Ikiaikaisuus syntyy osin jo teoksen nimestä ja keskeisistä aiheista, teestä ja vedestä. Kirjan päähenkilö on pohjoisessa, tarkalleen Uuden Qianin Skandinavian Unionissa, asuva 18-vuotias Noria, jonka suvun miehet ovat aina olleet teemestareita, teeseremonian taitajia. Norian isä on päättänyt siirtää oppinsa myös tyttärelleen, ja Noria valitsee teen tien, vaikka voisi myös lähteä tutkijaäitinsä mallin mukaan kaupunkiin – ei Kuusamoon, joka on Norian kotia lähinnä oleva kaupunki, vaan vaikka Uuteen Pietariin tai Xinjingiin. Kaupunkien nimet kertovat, että Norian maailmassa on jotain samaa kuin meidän nykymaailmassamme, mutta toisaalta kaikki on muuttunut.
Meidän maailmaamme viitataan kirjassa Hämärän vuosisatana. Silloin on koettu öljysotia, jotka ovat saaneet maan saastumaan ja veden lähes loppumaan ja tehneet Norian elämästä paljon pelkistetympää kuin meidän nykyelämämme. Ruoka, juoma, lämpö – tulevaisuuden elämä keskittyy pitkälti elämisen peruselinehtojen ympärille, vaikka mm. alkeellista viestintätekniikkaa onkin olemassa, ja Noria tekee ystävänsä Sanjan kanssa monenlaisia löytöjä muovihaudalta, muinaiselta kaatopaikalta. Elämä on vaatimatonta ja kurinalaista, armeija valvoo kyläläisten elämää.
Teemestarin kirja kuulosti minusta mielenkiintoiselta, mutta pohdin etukäteen, tuntuisiko japanilaistyylinen teeseremonia liian erikoiselta elementiltä Kuusamon lähelle sijoittuvaan maailmanloppuromaaniin. Se ei tuntunut, vaan loi kiehtovan jännitteen menneen ja tulevan välille. Lisäksi Itärannan kielessä on jotain japanilaisesta kirjallisuudesta tuttua. Hän kuvaa asioita rauhallisen tarkasti, niin että ainakin minä näin, haistoin ja maistoin tarinan mukana. Itäranta tuo myös hienosti esiin veden tärkeyden mitenkään asiasta paasaamatta: tämä on selvästi kaunokirjallisuutta, eikä (liian) ekokriittinen tai provosoiva puheenvuoro. Itärannan maailma ei ole niin kammottava ja lohduton kuin esimerkiksi Margaret Atwoodin Oryx ja Craken, mutta Atwoodin teos tuli väistämättä mieleeni Teemestarin kirjasta.
Vaikka pidin kirjasta kovasti ja sain sille heti pari uuttakin lukijaa – mieheni ja isäni – etenkin alussa kiinnitin huomiota myös tietynlaiseen haparointiin, tai sanoisinko esikoiskirjamaisuuteen. Jotkut asiat, kuten ensimmäisen teekupillisen nimi, selitettiin turhaan tarkkaan auki. Sittemmin tuntui, että kirjoittaja alkoi joko luottaa lukijaan tai minä kirjoittajaan; mitä edemmäs tarinassa etenin, sen vähemmän kiinnitin huomiota selittelyyn tai esimerkiksi uudissanoihin, joista osa oli osuvia mutta jotkut hieman teennäisen oloisia. Välillä minua myös harmitti, ettei kirja antanut vastauksia kaikkiin mieleeni nousseisiin kysymyksiin, mutta sitten ymmärsin sen olevan hyvä asia. Eihän kirja voi kertoa kaikkea, ja jos se herättää kysymyksiä, se on selvästi kiinnostava.
Teemestarin kirja on joka tapauksessa aiheeltaan tärkeä ja kirjallisesti hyvin lupaava. Luen varmasti lisääkin Emmi Itärantaa. Tietyllä tapaa Teemestarin kirja muistutti minua muutama vuosi sitten ilmestyneestä Leena Parkkisen romaanista Sinun jälkeesi, Max (joka on myös Teoksen kirja). Kumpikin romaani luo taidokkaasti aivan oman maailmansa, eikä lukiessa tunnu ollenkaan, että lukisi suomalaista kirjaa. Tämä ei ole moite kotimaista kirjallisuutta kohtaan, mutta luulen muidenkin tietävän, mitä tarkoitan, kun sanon että usein suomalainen kirja tuntuu suomalaiselta.
Toivotaan siis, että Teemestarin kirja löytää tiensä myös muiden kuin suomalaisten lukijoiden luokse!
Tekstinäyte, s. 169:
Tunturin tuttu viileys valui hiljalleen yllemme, kun kävelimme syvemmälle sen uumeniin. – –
Kuulin, miten Sanja veti henkeä takanani. Hän astui viereeni ja tarttui käsivarteeni. Tunsin hänen kynsiensä kapeat kuunsirpit ihossani ja hänen kätensä vapinan.
”Tämä”, hän sanoi. ”Kaikki tämä vesi? Onko se sinun?”
”On”, vastasin. Hänen sormensa puristuivat tiukemmalle. ”Ei”, korjasin.
Sanja kääntyi minuun päin, ja hätkähdin. Hän oli raivoissaan.
”Miten sinä voit?” hän sylkäisi. ”Miten sinä voit salata tämän? Niiden talojen asukkaat -” Hänen äänensä tärisi. ”Minja. Hän olisi voinut…”
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. Graafinen suunnittelu Ville Tiihonen
Kati, lue vaan! (Ja anteeksi että vastailen kommenttiisi vasta nyt!) Kuulun samaan skeptikkoheimoon ja pidin kirjasta ja arvostin sitä silti. Myös mies luki sen hetkessä ja kehui, vaikkei kirja tainnut olla ihan hänenkään peruslukemistonsa tyylinen.
Talvikki, hyvin kiteytetty kirjan tunnelma ja se, että sen jälkeen ei halua lukea hetkeen mitään. Tosin nyt kun olen lukenut monta kirjaa sitten Teemestarin talon, voin sanoa, että kirjan tarina ja tunnelma ovat edelleen vahvoina mielessäni. Sinisalon kirjoissa on tosiaa jotain samaa fiksuudessa ja ajatuksia herättävyydessä, mutta Itärannan kirja on ihanan lempeä: se ei julista eikä tyrkytä, mutta saa silti herämään monenlaisia mietteitä. Hienoa!
Teemestarin kirja kutsui minua kirjaston bestseller-hyllystä viime viikolla, ja nappasin sen mukaani, koska eräs ystäväni oli suositellut sitä. Sain kirjan loppuun tänään. Oli pakko tulla katsomaan, olitko lukenut sen ja mitä olit siitä pitänyt.
Minulle tuli kirjan luettuani sellainen tunne, etten halua ihan heti ottaa luettavakseni mitään, ettei kirjan viipyilevä, kaihoisa ja rauhoittava tunnelma rikkoutuisi. Pidän kovasti dystopiakuvauksista ja scifistä, joten Teemestarin kirja upposi hyvin hedelmälliseen maaperään. Olen lukenut muutaman Sinisalon, ja tässä oli jotakin samaa, vain pehmeämpää, herkempää.