Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut ja kysymys kotimaisesta kirjallisuudesta

Näin itsenäisyyspäivän aamuna tartun vihdoin kotimaiseen kirjaan, josta oli puhetta jo kesällä. Luin nimikkonovellin Joel Lehtosen kokoelmasta Kuolleet omenapuut.

Kesällä niin minua kuin muitakin kiinnosti kokoelman rumankaunis nimi: omenapuu on kaunis, kuollut omenapuu surullinen ajatus – mitä on tapahtunut?

Koska ollaan selkosanaisen suomalaisen kirjallisuuden äärellä, on tapahtunut juuri niin kuin voisi kuvitellakin. Ankarat sääolosuhteet ovat vieneet kirjakauppias Aapeli Muttisen koko 15-vuotisen omenatarhan Putkinotkosta:

Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden (omenapuiden) oksat jäällä; talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät kovin yhtäkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, kun yö hyyti ne ja halkaisi niiden rungot.

Niin ne kuolivat.

Lyhyt novelli kuvaa tarkasti, ymmärtävästi ja levollisesti Aapeli Muttisen hedelmätarhurin uraa. Muttinen haaveili sadoista hedelmäpuista, muttei onnistunut saamaan sellaista määrää. Istutetuista osa menehtyi alkuunsa, ja nyt, kun puut olivat jo suuria, luonto nujersi kaiken kerralla. Puut oli suojattu tuhoeläimiltä, niiden ympärille oli kaavailtu kiviaitaa – pisteaidaksi se jäi, mutta aitakin oli. Kyläläiset olivat varoitelleet, ettei seutu sovi hedelmäpuille. Ainakin kerran viidesssäkymmenessä vuodessa sää vie ne.

Luulisi, että kuvaus moisesta epäonnesta olisi ankea ja kenties katkerakin. Mutta ei. Kerronta etenee selkesti, rauhallisen toteavasti – tässä on tosiaan jotain levollista. Muttinen kertaa mielessään haaveensa, kohtaa tosiasiat miksei haave ei toteutunut kunnolla, hyväksyy tilanteen ilman vihaa tai katkeruutta. Vaikka Muttinen oli kuvitellut, miten pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla ja kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa, hän muistaa pian, mitä kyläläiset ovat alkujaankin neuvoneet. ”Hm, miksi ei tosiaan perunoita?” hän hymähtää lopuksi.

Voi miten pidinkään tästä pienestä puutarhakertomuksesta! Pidin siitä että Muttinen uneksii omenapuiden kauneudesta mutta suhtautuu tyynesti niiden kuolemaan, ei jää vihoittelemaan vaan keksii heti uuden toimintasuunnitelman. Esimerkillistä! En tiedä, voiko tätä sanoa kovin suomalaiseksi lähestymistavaksi elämän haasteisiin, mutta toivoisin, että voisi. Muttisessa ei ole ripaustakaan turhan haihattelijaa tai katkeraa uhoajaa. Sen sijaan hänessä on annos kyökkipsykologia, joka näkee puut myös vertauskuvallisesti:

Niin kuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.

Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.

Mutta, jankutan, Muttinen asennoituu tilanteeseen itseanalyyttisesti ja tulevaisuuteen katsoen. Sympaattinen Muttinen!

Olin vaikuttunut myös siitä, miten ajattomalta novellin kieli tuntui. Tekstin perässä oli tieto ”Jutelmat kesältä 1917”. Muistin taas, miksi vanha suomalainen kirjallisuus on parasta. Siinä on jotain sellaista ajattomuutta, selkeyttä, ajattelua, joka on ja pysyy ja koskettaa aina.

Tämän lähes satavuotiaan aarteen kera toivotan kaikille rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää. Olisi myös hauska kuulla muiden kokemuksia suomalaisista klassikoista ja muustakin kirjallisuudesta:

Luetko kotimaisia klassikkoja, mikä on suosikkisi, miksi? Koetko, että klassikot ovat kestäneet aikaa? 

 Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut (1918). SKS, 1995.

Kustantamon kirjaesittely

P.S. Yläkuvan omenapuu ei ole onneksi kuollut, vaikka on vuosikymmenien ikäinen. Vanhan sukuhuvilamme puutarha on melkein kadonnut, mutta ihanat omppupuut kypsyttävät joka syksy saaristo-omppuja.

P.S. Muistuttelen tämän novellikirjoituksen myötä myös Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeesta sekä bloggareille suunnatusta novellihaasteesta.