Kirjailijat kertovat: Miten kirjani ovat syntyneet, osa 5

Mutta halusin kirjoittaa romaanin, hitto vie, olen aina halunnut!

Näin kirjoittaa kirjailija Monika Fagerholm tuoreessa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Näin hän on puuskahtanut Studia Litteraria 2011-2012-luennolla, johon kirja perustuu.” Hitto vie, kirjailijat ovat hyviä tyyppejä!” hihkuin minä mielessäni moneen kertaan, kun luin tätä kirjaa.

Teoksessa 18 tunnettua, arvostettua pitkän linjan kotimaista kirjailijaa kertoo vapaasti, miten heistä tuli kirjailijoita ja heidän kirjoistaan juuri sellaisia kuin tuli. Kirjan toimittaja Markku Turunen toteaa alkupuheessa hauskasti, että kun kirjailijoille antaa tietyn otsikon, he kirjoittavat kaikki vuorollaan sen vierestä: kirjailijan tehtävähän on katsoa ohi ja taakse.

Monika Fagerholmin mielestä kirjailija on myös se, joka menee sen luokse, mikä polttaa. Ja se, joka kirjoittaa joka päivä ja haluaa muuttua tekemisensä mukana. Fagerholm kertoo, että hänen kirjoittamisensa lähti vauhtiin, kun hän unohti opit ja nokkeluudet ja alkoi vain kirjoittaa, kirjoittaa… purkaa kaiken paperille ja katsoa sitten, mitä syntyi. 

Fagerholmin strategia ainakin alkuun pääsemisessä on siis jotakuinkin se, ettei ole strategiaa. Kirjoitustyön ohella Fagerholm käy puheenvuorossaan läpi myös omaa elämäänsä, sitä miksi hänestä tuli kirjailija ja miksi teokset ovat sellaisia kuin ovat. Oli kiinnostavaa, että kirjailija myöntää, että esikoisteoksen Ihanat naiset rannalla menestyksellä oli vaikutus siihen, millainen Diivasta tuli:

Diiva oli sellainen: Rohkea Kirja.

Tiesin, että Ihanien naisten jälkeen minulla oli mahdollisuus, että Diiva luettaisiin kunnolla ja sitä pohdittaisiin perinpohjin. Silloin siihen olisi paljon suurempi mahdollisuus kuin ennen Ihania naisia.

Fagerholm sanoo, että Diiva on hänelle hänen tuotantonsa luultavasti rakkain kirja: ”Sen elämä on sellainen, jotenkin täsmällinen ja ennen kaikkea: en osaisi kirjoittaa sitä tänään.”

Selasin läpi koko kiehtovan, huikean monipuolisen kirjailijateoksen, mutta keskityin kunnolla vain Fagerholmin sekä Anna-Leena Härkösen artikkeleihin. Olen lukenut Fagerholmilta tänä vuonna Ihanat naiset rannalla sekä Meri-esseeteoksen, lisäksi aion uhkarohkeasti osallistua Liisan Luetut, lukemattomat -blogissa pian alkavaan Amerikkalaisen tytön kimppalukuun.

Härkönen taas kiinnosti siksi, että olin itse kuuntelemassa hänen Studia Litteraria -luentoaan (luentoartikkeli täällä). Härkönen on myös monella tapaa Fagerholmin vastakohta. 

Härkönen kirjoittaa aina nasevasti ja sujuvasti: hänen teoksiaan ei voi moittia ainakaan vaikeaselkoisiksi. Kirjailija kysyykin, miksi pitäisi kirjoittaa ”hienommin”:

Suurin osa kirjoistani on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton.

Jotkut pitävät tyyliäni liian helppolukuisena. Itse taas olen sitä mieltä, että kirjailijan on tehtävä teksti lukijalle mahdollisimman helpoksi lukea. Jos voi sanoa yksinkertaisesti, miksi sanoa monimutkaisesti?

Vaikka Härkösen teokset ovat usein ainakin näennäisen helpon tuntuisia, niiden takana on systemaattista työtä. Härkönen luopui muutaman teoksen jälkeen kaikki paperille -tyylistä ja ryhtyi suunnitelmalliseksi: 

Nykyään teen pohjatyön. Se selkiyttää sitä, mitä olen hakemassa ja tuo (välillä hyvin valheellista) turvallisuuden tunnetta.

Lähden liikkelle rungosta. Hahmottelen romaanin rakenteen ja juonen vähintään puoleen väliin, ennen kuin aloitan varsinaisen kirjoittamisen. Runkoon tulee luonnollisesti muutoksia matkan varrella, mutta pääasia että on joku pohja, josta lähteä liikkeelle.

Tänä kohukirjasyksynä Härkösen teksti tuntuu ajankohtaiselta. Hän nimittäin pohtii faktan ja fiktion suhdetta tekstissä, samoin kirjailijan suhdetta todellisuuteen. Hän sanoo yhtäältä, että on pelottavaa että lukijat voivat luulla kaiken kirjoissa tapahtuvan kertovan kirjailijoista ja hänen tuttavistaan. Toisaalta kirjailijan luonnossa on, että kaikki ympäröivä on ikään kuin mahdollista kirjoitusmateriaalia. Lopputuloksena on joskus hämmennys: ”Tosi-tv-aikakaudella näyttää myös hämärtyvän toden ja fiktion raja. Kun kaikki on olevinaan totta, mikään ei ole totta.”

Fagerholmin ja Härkösen puheenvuorojen ottaminen tarkempaan tarkasteluun oli muuten sikäli hyvä valinta, että opin näillä varsin erilaisilla kirjailijoilla olevan jotain yhteistäkin. Salingerin Sieppari ruispellossa on ollut kummallekin merkittävä, innostava lukukokemus. Minusta oli kiinnostavaa, että teoksesta löytyi myös tällaisia pieniä mutta tärkeitä tietoja.

Näiden Salinger-fanien lisäksi kirjassa pääsevät ääneen Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund, Harri Tapper, Arja Tiainen ja Ilpo Tiihonen. Varsin monipuolinen otanta siis! Muista artikkeleista jäivät mieleeni etenkin Claes Anderssonin ja Pertti Niemisen tekstit, molemmat kirjoittivat rehellisesti ja sympaattisesti.

Joka tapauksessa kiinnostava ja tärkeä kokoomateos. Nyt kun minulla on sarjan osat 1-3 ja 5, voin halutessani syventää tietojani ja sitä myötä lukukokemustani aika monen suomalaisen kirjailijan kohdalla. Suosittelen samaa muillekin!

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. (M. Fagerholm ao. teoksessa)

Markku Turunen (toim.): Miten kirjani ovat syntyneet 5, kirjailijoiden Studia Litteraria 2011-2012. Wsoy, 2012

Kustantamon kirjaesittely