Lukupiirikeskustelu: Marisha Rasi-Koskinen, Valheet

marisharasikoskinenvalheet_0.jpg

 

Vihdoin. Pahoittelen, että lukupiiripostauksen kanssa meni näin myöhään, mutta sekä nettiyhteys että aikataulut pettivät. No, kuten jo moneen kertaan sanottu, keskustelu Marisha Rasi-Koskisen kirjasta Valheet alkaa tänään, mutta jatkuu periaatteessa ikuisesti, netissä kun ollaan.

Olen tyytyväinen, että ensimmäiseksi nettilukupiirimme kirjaksi valikoitui juuri tällainen teos. Minusta Valheet on hieno, mutta mietin, että jos haluaisin kirjoittaa siitä tavanomaisesti arvion, olisin pulassa: en osaa sanoa tästä kirjasta mitään kovin täsmällistä. Toisaalta luulen, että kirjasta irtoaa monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Sen osaan sanoa minäkin sanoa, että kuten esikoisessa Katariinassakin, tässä teoksessa on hienoa kieltä. Jo kirjan alku teki vaikutuksen sateen kuvauksellaan: tunsin kostuvan maan tuoksun, kuulin sateen äären (ja auringosta kertova loppu oli yhtä kiehtova). Rasi-Koskisen kieli on yhtäaikaa täsmällistä ja runollista, monin paikoin mielestäni hyvin nautinnollista.

Psykologina Rasi-Koskinen tuntuu myös ymmärtävän kaikenikäisiä ihmisiä ja etenkin heidän rikkonaisuuttaan, elämän monimutkaisuutta ja haurautta tarkasti. En ole varma, ymmärsinkö kaikki Valheet-romaanin tarinoiden merkitykset ja tarinoiden linkittymisen toisiinsa, mutta sen tavoitin, että Rasi-Koskisella on hyvä ihmistuntemus ja hän välittää ihmisistä. Paikoin Valheet-kirjan teksti muistutti Katariinaa: aina ei voinut olla heti aivan varma, kuka puhui ja kenelle, ja teksteissä oli yllättäviäkin aineksia. Lukijana olin kuitenkin luottavainen, sillä tuntui, että Rasi-Koskinen itse tiesi, mistä kirjoittaa ja mihin tarinaansa kuljettaa. Etenkin kertomus Uni muistutti minua Leena Krohnin teoksista. Teksti oli samanaikaisesti kummallista ja loogista, kertoja tuntui viisaalta.

Suosikikseni nousi tarina Kertomuksia sokeudestani. Luulen, että luen sen vielä joskus huolellisesti uudelleen ja mietin, mitä kaikkea sokeus tai sen teeskentely kertomuksessa kuvasti. Aloin kyllä pohtia sitä nytkin heti tarinan aloittaessani, enkä ihmetellyt, kun pääsin kohtaan:

Juuri siksi minä olen sokea. Että saisin vähän välimatkaa. Olen sokea, koska pelkään.

 

Minä pelkään olleeni sokea Valheille. Tai: luulen, että teos on kaikessa selkeydessäänkin monitulkintainen, niin että muut ovat voineet löytää siitä aivan eri asioita kuin minä. 

Kertokaa! Sana on täysin vapaa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla mm. siitä, hahmottuiko Valheet kertomuskokoelmana vai kokonaisuutena. Mikä jäi erityisesti mieleen, mikä oli hyvää, mikä ei miellyttänyt? Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

 

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Kirjailijan haastattelu kustantamon sivuilla.

 

P.S. Keskustelu sisältää lukupiirin luonteen mukaisesti juonipaljastuksia.

Kommentit (17)
  1. Noniin, viimeinkin pääsen kirjoittamaan ajatuksia kirjasta. Kuten jo aiemmin mainitsin, tykkäsin kovasti kirjan kerronnasta, joka toki loppua kohti muuttui vähän siitä tajunnanvirtamaisesta, miltä se etenkin alussa vaikutti. Toisaalta siirtymät eri kertojien tarinoihin pitivät tajunnanvirtaa kuitenkin yllä loppuun asti.

    Vaikka tykkäsinkin kerronnasta ja joistain ratkaisuista paljonkin, en innostunut jostain syystä tästä kirjasta. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, kun en ole tänä vuonna paljon ehtinyt lukemaan. Kirjan ansiot ovat kuitenkin selvät mielipiteestä huolimatta ainakin minulle, ja oli tosi mukavaa päästä lukemaan kirja, jossa oli todella paljon uusia juttuja. En muista lukeneeni koskaan kirjaa, jossa on useita tarinoita ja aina seuraavan tarinan kertoja esiintyy edellisessä tarinassa jonakin hahmona, mutta ensimmäisen ja kolmannen tarinan henkilöt eivät kuitenkaan enää liity toistensa tarinoihin.

    Mulle oli jo alusta asti selvää, että aikarakenteessa on kirjassa jotain kummallista. Ymmärsin heti, etteivät tarinat ole ”samaan aikaan toisaalla” -tyyppisiä kuvauksia vaikkapa yhdestä päivästä, mutta en osannut lukea niitä lineaarisina kuitenkaan. Kehämäinen aika kuitenkin selvisi vasta lopussa. Aikaan on tosi vaikea tarttua, koska kehämäinen aikakäsitys on itselle niin vieras, mutta ehkä se juuri tekee siitä niin kiehtovan.

    Monen muun tavoin näin kirjan kokonaisuutena, vaikkakin poikkeavalla tavalla, mutta tarinat toimivat myös novelleina (testasin hyppäämällä parin tarinan yli, etten tuntisi hahmoja entuudestaan). Luen tosin harvoin novelleja, mulla on joku asennevamma niitä kohtaan, ja ehkä myös tiedostamattani pyrin luomaan kokonaisuuksia mielummin kuin pätkiä. Sateista ja sumuista maisemaa en kuitenkaan pitänyt vallitsevana, ehkä sekin on mulle tyypillistä ja pyrin näkemään kaikessa mahdollisimman kauniin vaihtoehdon ja lopputuloksen.

  2. Karkkipäivä on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia lukemiani kirjoja, kaikin tavoin. Valheetkin oli minusta ahdistava ja samalla hyvin kiinnostava, mutta koin sen kuitenkin ”vain” kirjaksi, kun taas karkkipäivä on ainoita kirjoja,joiden lukeminen on aiheuttanut ihan fyysistä pahaa oloa. Silti kirjaa oli pakko lukea ahmien eteenpäin ja elämys oli suuri myös kirjallisesti. Tämä menee nyt vähän sivupoluille Valheista, mutta toisaalta, sellaistahan lukeminen on, kirjojen vuoropuhelua.
    Valheet-keskustelussa on alkanut kiinnostaa nyt erityisesti tuo visuaalisuus. En muista äkkiseltään toista kirjakeskustelua kirjan herättämistä värimielikuvista. Kivaa ja kiinnostavaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *