Minna ja miehet – Minna Canthia sarjakuvina

Joskus minäkin olen määrätietoinen lukemisteni suhteen. Nappasin kuuden sarjakuvataiteilijan yhteisteoksen Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina välittömästi omakseni, kun äkkäsin sen viime syksynä Helsinkin kirjamessuilla. Jo silloin päätin, että luen kirjan Minna Canthin päivän aikaan. En malttanut odottaa huomiseen, joten otetaan varaslähtö yhden mielikirjailijani päivään.

Olen aina ihaillut Canthia erityisesti siksi, että vaikka hänen teoksensa ovat tarkkaa ajankuvaa, ovat ne myös hämmästyttävän ajattomia. Ehkä sitä ei pitäisi ihailla, vaan surra – maailma ei ole edelleenkään tasa-arvoinen, hyvä eikä helppo.

Sama ajatus tuntui olevan ensimmäisen sarjakuvan piirtäjän, Jyrki Nissisen, mielessä. Nissinen tuo sarjakuvassaan Köyhää kansaa (kuva yllä) hyvin canthmaisen kurjan ja kantaa ottavan tarinan nyky-Suomeen.

Nissisen köyhiä ovat neljän lapsen äiti Mari ja hänen miehensä Holpainen, joka on työtön mutta ”muuten se on kyllä hyvä mies. Lähes 190 cm pitkä, lempeä musta kundi”. Perheellä ei ole rahaa, terveyttä eikä onnea, ja nuorin lapsikin kuolee. Äiti sekoaa ja joutuu sairalaan, jossa hän ei tunne saavansa apua. Mielestäni viesti kävi selväksi: köyhää kansaa on edelleen, köyhän kansan ongelmatkin pysyvät samoina ajasta ja sukupolvesta toiseen, vaikka maailma onkin päällisin puolin muka muuttunut.

Sarjakuvateos ei kuitenkaan ollut pelkkää kurjailua, niin kuin ei Canthin tuotantokaan ole. Jopen Pitkäsen sarjakuva Kiss & Tell nauratti minua jo ensimmäisellä kuvallaan (yllä). Sarjakuva kertoo Minna Canthia palvovasta ja rakastavasta taiteilijamiehestä, jolla on tapana hiipiä Canthin nimikkopäivän yöhämärissä juttelemaan tämän patsaalle. ”Aiemmista treffeistämme tiesin Minnan hieman varautuneeksi. Onnenhetkemme tahtoivat olla meikäläisen synkkiä yksinpuheluja, mutta tällä kertaa hiljainen tyttöystäväni yllätti totaalisesti”, kerrotaan heti sarjakuvan alkupuolella.

Tuo yllätys on mahdollista Nokian puhelimien avulla – Connecting People, tiedättehän. Taiteilija saa tekstiviestiyhteyden Minna Canthiin, ja seuraa melkoisen polveileva keskustelu, jonka aikana Minna kertoo ajatuksiaan niin yhteiskunnallista asioista kuin rakkaudestakin. Minusta jo tarinan perusidea oli hupaisa: voisin melkein kuvitella itseni tilittämässä rakkautta Minna Canthin patsaalle. 

Näiden kahden tarinan lisäksi mieleeni jäi erityisesti myös kirjan päättävä Pentti Otsamon sarjakuva Kuoleva lapsi. Sekin oli tehty köyhäkurjakansa-hengessä. Tarinan sijasta huomioni kiinnittyi piirrosjälkeen. Yllä on epämääräisellä skannaa-yhdistä-kuvankäsittelyllä aikaansaatu kopio tarinan aukeamasta, joka jäi erityisesti mieleeni. Taivaan näkemisestähän siinä on kyse, eikä sanoja tosiaankaan tarvita avaamaan piirroksia. Hienoa!
 

Minna ja miehet on hieno ja kiinnostava kirja kaiken kaikkiaankin. Se on syntynyt esipuheensa mukaan siksi, että Canthin henki elää yhä Kuopiossa. Kirjan taiteilijoiksi on valikoitunut vain miehiä taas siksi, että Minna Canth tunnettiin erityisesti naisten oikeuksien puolustajana; vaikka olisi minusta ollut kiinnostavaa nähdä myös naissarjakuvataiteilijoiden tulkintoja Canthista ja hänen teksteistään. 

Joka tapauksessa, jo mainittujen taiteilijoiden lisäksi mukana ovat myös Jyrki Heikkinen, Reijo Kärkkäinen sekä Petteri Tikkanen. Kirjan takakannessa todetaan, että nykyajan pehmeällä miestaiteilijalle Canth on järkäle, johon tarttuminen on pelottavaa. Ja vielä: ”Näissä paritansseissa ei ole alkuunkaan selvää, kumpi vie ja kumpi on vietävänä.”

Hyvää Minna Canthin päivää! Oletko lukenut Canthia ja mistä teoksesta pidät tai et pidä – miksi? Onko Canth sinusta yhä ajankohtaista luettavaa?

Ville Ranta ja Mika Lietzén (toim.): Minna ja miehet – Minna Canthia sarjakuvina, 2010. Asemakustannus ja Pohjois-Savon taidetoimikunta. 2. painos.