Novelleja. Miksi? Miksei?

Ne on sekavia.
Ne loppuu liian pian.
Ne on hankalia.
Niistä ei saa otetta.
En tiedä, mitä ne ovat.
Luen niitä periaatteessa, mutta…
Kuka kirjoittaa hyviä novelleja?

 

Tällaisia vastauksia sain, kun tein pienimuotoisen gallupin novellien lukemisesta. Idean siihen sain paitsi tänä keväänä lukemistani hyvistä novellikokoelmista – viimeisimpänä Hunajaa ja tomua, josta kirjoitin eilen – myös Nuoren Voiman Liiton tulevasta novellihankkeesta. Kuulin hankkeesta viime viikolla NVL:n järjestämässä bloggari-illassa. Illasta ja myös novelleista on juttua Nooran Tea With Anna Karenina -blogissa.

Mutta takaisin novelleihin. ”Tavallisiin lukijoihin” kohdistunut gallup ei siis imarrellut niitä. Olen usein myös kuullut, etteivät novellit myy ja usein kustantamotkin ovat kiinnostuneita vain sellaisista novellisteista, joiden ajatellaan haluavan kirjoittajan myöhemmin myös romaaneja. (En ole kustannusalalla, joten en osaa arvioida väitteen totuudenmukaisuutta.)

Harmi.

Ymmärrän novellimoitteet ja -epäluulot, mutta haluan tuomita ne. Olen itsekin löytänyt novellit vasta viime vuosina: itse asiassa ei ole kuin pari vuotta, kun kirjoitin hämmästyneenä vanhaan blogiini Hämmästyttävä havainto: novellejakin voi lukea.

Luulen lukeneeni aina jonkin verran novelleja, mutta varsinainen käännekohta tapahtui Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä -kirjan äärellä muutama kesä sitten. Pidin kovasti Shieldsin kertomuksista, mutta en olisi halunnut niiden olevan yhtään pidempiä. Päinvastoin, oli kätevää, kun yhden tarinan sai luettua kohtuuajassa, ja sitten vain jatkoin toisen tarinan parissa. Innostuin niin, että kirjoitin itsekin pari novellia.

Sittemmin olen hakeutunut novellien ääreen tietoisemmin, toisinaan suorastaan haluan lukea juuri novelleja. Olen havainnut erinomaisiksi ainakin seuraavat novellistit: Helmi Kekkonen (Kotiin), Tove Jansson (esim. useita kokoelmia), Raymond Carver (Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta),  Yasunari Kawabata (Kämmenenkokoisia tarinoita), Peter Bichsel (Lastentarinoita). Melkein kaikista löytyy juttua tältäkin palstalta: katso sivupalkista tai kirjoita kirjailijan nimi Lilyn hakuun.

Voisin listata myös Maria Jotunin, Dan Rhodesin, Miina Supisen, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Johanna Sinisalon ja Petri Tammisen – ja tiedän jo nyt unohtaneeni listalta monia. Joka tapauksessa: maailmassa on monenlaisia novellisteja ja monet novellistit ovat erinomaisia.

Myös novellien muoto on erinomainen. Minulla on edelleen kesken tammikuussa aloittamani tiiliskiviromaani, mutta novellin lukee hetkessä. Sopii minulle: arvostan ylipäätään tiivistä kaunokirjallista ilmaisua ja viime aikoina olen alkanut arvostaa myös tiiviitä sivumääriä. Kumottakoon kuitenkin heti harhaluulo: se, että kirja on ohut tai kertomus lyhyt, ei tarkoita, että kyseessä olisi helppo, nopeasti luettava ja unohdettava teksti. Päinvastoin! Lyhyt novelli voi olla tehokkaampikin kuin pitkä romaani, jossa kirjoittajalla on enemmän mahdollisuuksia selittää asiat auki. Hyvä novelli on mielestäni selkeä mutta sellainen, että se jää silti mieleen kutkuttelemaan. Mitä sitten tapahtui? Mitä kaikkea ei kerrottukaan? Niin, ainoa huono puoli novelleissa on se, että ne tuntuvat joskus loppuvan kesken, mutta niinhän romaanikin voi tehdä. 

Noora ehdotti omassa novellibloggauksessaan, että me kirjoista kirjoittavat voisimme kertoa joskus yksittäisistä novelleista kokoelmien sijaan. Erinomainen idea, johon lupaan palata, kun sopiva novelli tupsahtaa vastaan!

 

Luetko novelleja. Miksi? Mikset? Jos luet, kenen novelleja suosittelet?