Olen miettinyt viikon päivät seuraavaa: Viihtyisinkö kirjojen parissa aina loistavasti, jos lukisin keski-ikäistyvän keskiluokkaisen keskituloisen ja kaikin tavoin keskimääräisen naisen kirjoittamaa keskinkertaista kirjaa? Ja jos itse kirjoittaisin, tulisiko minun ajatella keski-ikäistyvää keskiluokkaista keskituloista keskimääräistä keskinkertaista lukijaa?

En tietenkään ja ei tietenkään.

Kysymykset tulivat kuitenkin väistämättä mieleeni, kun luin Parnassoa 3/2013 ja huomasin siinä Niina Hakalahden artikkelin Parempi myöhään. Artikkelin aihe on kiinnostava: Hakalahti kertoo, että esikoiskirjailija on yhä useammin yli 60-vuotias nainen. Inhoan naisenergiaa-sanaa, mutta uutinen on hyvä: selvästi eläkeläisnaisilla on sekä tarinoita että innoitusta ja taitoa pukea tarinat sanoiksi.

Esimerkkinä ”eläkeläiskirjailijasta” Hakalahti on haastatellut Ella Laurikkalaa (s. 1949), entistä pankkimaailman viestintäammattilaista ja nyttemmin kahden romaanin kirjoittajaa.

Kun Hakalahti kysyy, onko iällä merkitystä lukemiseen, kirjailija vastaa: ”Minulle sillä on. En lue kaksvitosten tekemiä kirjoja, maailmat eivät kohtaa enää.”

Hmph. Lukiessani tuon vastauksen olin juuri aloittanut Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin ja ihastunut siihen päätä pahkaa. En tiedä, minkä ikäinen Hemingway oli romaanin kirjoittaessaan, mutta mietin, että kirjallisuudessa nimenomaan maailmat voivat kohdata lukijasta ja kirjasta huolimatta. Keski-ikäistyvä keskiluokkainen jne. suomalaisnainen voi rakastua kirjaan, joka kertoo kuubalaisesta kalastajavanhuksesta.

Vielä enemmän kohauttelin kulmiani Laurikkalan käsityksille kirjojensa kohderyhmästä. Kohderyhmää ovat kuulemma kirjailijan ikäpolven naiset ja myös se suuri osa ikäluokasta, jolla ei ole paljoa koulutusta. Kirjailija havainnollistaa: ”En käytä vaikeita ilmaisuja ja sanoja, kirjoitan heille, jotka eivät ole paljoa lukeneet mutta joilla on aikaa lukea.”

Hmph uudelleen. Ja grrrr. En ole ehkä kouluttautunut ja lukenut tarpeeksi, kun en keksi hienompaa tapaa kuvata reagointiani tuollaiseen lausuntoon: ensireaktioni olivat ällistys ja kiukku, jonkin sortin loukkaantuminen tuon sivistyssanoja ymmärtämättömän ja kouluja käymättömän kansanosan puolesta.

On totta, että (lukijalle) hyvä kirja tarjoaa tarttumapintaa esimerkiksi aiheen, henkilöhahmojen, tunnelman tai kielenkäytön osalta. On varmasti totta, että tietynlaiset kirjat vetoavat tietynlaisiin lukijoihin, ja kustantamotkin osaavat tehdä näitä päätelmiä kirjavalinnoista päättäessään.

Mutta lienenkö liian idealistinen, kun ajattelen, että kirjailijan tehtävä on kertoa tarina sellaisena kuin hänestä syntyy, eikä ajatella esimerkiksi lukijansa sivistystasoa ja ymmärrystä? Ja eikö lukemisessa idea ole juuri se, että kuka tahansa voi lukea mitä tahansa: suurimmat lukunautinnot syntyvät usein siitä, että juuri yllättävät maailmat kohtaavat, tai että kirja tuo ainakin jotain uutta tähän minun maailmaani.

En nimittäin jaksaisi lukea juuri itselleni suunnattuja teoksia enkä etenkään itsestäni kertovia. Jaksan lukea kiinnostuksenkohteistani kertovia teoksia, joissa minua kunnioitetaan lukijana, luotetaan siihen, että ymmärrän kyllä. Jos en ymmärrä, vika ei ole kirjan. Ja jos en ymmärrä, voin aina oppia.

En tiedä, miksi ärsyynnyin parista sitaatista noin. Ehkä siksi, että hetken aikaa lukumakuni tuntui hyvin keski-ikäiskeskiluokkaiskeskitasoiselta. Toisaalta olen lukenut näin jo teini-iästä lähtien, ja nyt vasta ajattelin, että voisin olla muidenkin kuin itseni mielestä väärän ikäinen tai vääränlainen jollekin kirjalle.

Hmph.

Pitäisikö kirjailijan ajatella kohderyhmää kirjoittaessaan?

Parnasso oli kyllä hyvä, kiinnostavin Parnasso pitkään aikaan!