Riikka Pulkkinen: Vieras

riikka_pulkkinen_vieras.jpg

 

”Tätä kirjaa oli ihana kirjoittaa!” aloitti Riikka Pulkkinen uuden Vieras-romaaninsa julkaisutilaisuuden muutama päivä sitten. Suosittu kirjailija myönsi, että edellisen teoksen, Totta, luominen oli välillä hankalaa, Vieraan kanssa Pulkkinen taas tunsi olevansa etuoikeutetussa asemassa. ”Minulla on ihana työ: saa kirjoittaa, juoda kahvia ja syödä suklaata”, hän kuvaili ja sanoi tunteeneensa samanlaista iloa kuin lapsena mieluisan asian parissa.

Pulkkisen uutuuden lukeminen ei ollut erityisen ihanaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa. Kiinnostukseni ja kunnioitukseni Riikka Pulkkista kohtaan nousi huimasti. Totta-tyylinen helponsujuva ja (minusta paikoin jopa ärsyttävyyteen asti) miellyttävä, viisaaankaunis lukuromaani olisi varmasti tyydyttänyt Pulkkisen lukijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjailija on kuitenkin lähtenyt mielestäni hyvinkin erilaiselle tielle Vieraan kanssa.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Vieraassa, oli se, ettei kirja ole kovin pitkä; ensimmäinen vihje siitä, ettei nyt ole kyseessä upottavan lukukokemuksen tarjoava tiiliskiviromaani. Ja jo heti ensi sivuilta selvisi, että tyylikin on muuttunut. Pulkkinen kuvaa päähenkilön, sekä kristin- että elämänuskossaankin horjuvan kolmikymppisen naispapin, kautta todella monia teemoja: uskoa ja arvoja, parisuhdetta, perhettä ja sukua, vierautta niin tunteiden kuin rasismin tasolla, monenlaista ulkopuolisuutta, ruumiin ja mielen hyvinvointia. En tahdo kertoa kaikkia teoksen teemoja, mutta paljastan, että niitä on monia, samoin tapahtumapaikkoja. Lukiessani ajattelin välillä Seija Vilénin Pohjan akkaa: myös Pulkkinen on kasannut teokseensa niin monenlaisia aineksia, että lopputulos voisi olla sekava, ärsyttävä ja epäuskottava, vaan eipä olekaan. Vaikka en ollut edes varma, oliko eräs teoksen henkilö todellinen hahmo vai jonkinlainen symbolinen kuvitelma, se ei haitannut. Lopulta kaikki pohdinnot ja tapahtumat johtavat samoihin perimmäisin kysymyksiin ihmisestä omana itsenään ja ryhmän jäsenenä, perhe- ja kulttuuritaustansa osana.

Tällaisissa kysymyksissä ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta Pulkkinen kirjoittaa tuoreesti, mielestäni paljon rohkeammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Aikuisemmin. En saanut Vieraasta ensin oikein otetta, koska olin niin hämmentynyt kirjailijan uudesta tyylistä, mutta kiinnostuin teoksesta heti kielen kannalta ja mieleeni alkoi poukkoilla adjektiiveja: rohkea, jäntevä, rytmikäs, aistillinen, voimakas. Paikoin Pulkkisen teksti tuntui hyvin fyysiseltä. Julkkareissa näyttelijä Vilma Melasniemi luki otteen Vieraasta. Kohtauksessa mm. syötiin ja tanssittiin ja etenkin kuultuna kaikki vaikutti hyvin aidolta ja vakuuttavalta. Vaikka Pulkkisen kirjoitustyyli on nyt muuttunut aiempaa haastavammaksi ja paikoin melkeinpä kokeilevaksi, nautin tekstistä ja Pulkkisen uskalluksesta kirjoittaa näin En tiedä, miltä Vieras olisi vaikuttanut, jos en olisi lukenut Rajaa ja Tottaa, mutta nyt en voinut kuin ajatella, että pikkusievistelystä on päästy, kirjailija on löytänyt oman äänensä.

Se ääni on siis aika voimakas. Luulenkin, että tästä kirjasta voivat vaikuttua nekin, jotka eivät varsinaisesti pidä siitä; Vieras on hieno kokonaisuus. Tiedän, että Totta on menestynyt kansainvälisestikin. Toivon, että Vieras menestyy vielä paremmin!

***

Nyt pistän tämän jutun liveen, siirryn Googlen puolelle ja katson, mitä muut ovat Vieraasta sanoneet. Kuulin jo nettikeskustelussa, että hyvää, mutta en tiedä yksityiskohtia enkä ole lukenut yhtään arviota. Vieras tuntui varsinkin aluksi sen verran erikoiselta, etten halunnut katsoa, miten muut ovat tätä kollaasimaista mutta kokonaisvaltaista, uudenlaista Pulkkis-kirjaa luonnehtineet.

 

Tekstinäyte s. 23:

– Mutta varsinainen kysymys kuuluu: kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012
Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Huomaan, että Pulkkinen on itse avannut teemoja aika paljon tässä haastattelussa; ja vielä avoimemmin (ja fiksusti) hän puhui Kirjapiiri-tv-ohjelmassa. 25.9.

Suhteet Oma elämä Kirjat Uutiset ja yhteiskunta

Litterääristi lavalla: Kristina från Duvemåla ja Fingerpori

kristinafranduvemala.jpg

Tämän viikon lukemiset ovat jääneet poikkeuksellisen vähiin, mutta syy on osin kulturelli: kaksi iltaa on kulunut teatterissa ja vielä kirjallisuustaustaisissa elämyksissä. Olen nähnyt kaksi hyvin erilaista esitystä. Ensimmäiseen rakastuin ja toinen – no, olihan sekin kiinnostava nähdä, enkä ole koskaan kuullut niin paljon naurua teatterissa.

Ensin vuorossa oli Vilhelm Mobergin moniosaiseen Maahanmuuttajat-teokseen perustuva Kristina från Duvemåla. Olen lukenut Maahanmuuttajat joskus teini-iässä ja muistan vaikuttuneeni, mutta tarina oli jo pitkälti unohtunut. Nyt Svenska Teaternin näytöksen jälkeen haluan ehdottomasti lukea Maahanmuuttajat joskus uudelleen.

En lähde arvioimaan teatteriesitystä tarkasti – enkä osaisikaan – mutta sanon, etten olisi uskonut, että lähes nelituntinen ruotsinkielinen musikaali voi olla niin kiinnostava, vaikuttava ja liikuttava. En ymmärtänyt ruotsin kielestä läheskään kaikkea, mutta se ei haitannut: nautin tunnelmasta ja kieltämättä myös siitä, ettei esitystapa ollut kokeellinen, vaan tarina eteni loogisesti ja helposti seurattavasti. Maria Ylipää oli ihana, kaunisääninen Kristina, joka sai paljon, mutta myös menetti paljon – ja lopulta kaiken. Moni muukin näyttelijä teki vaikutuksen, ja yksinkertainen mutta erittäin harkittu lavastus oli superhieno joka kohtauksessa. En varmasti ikinä unohda esityksen alun kivi-usva-maisemaa tai myöhemmin ”lattiasta kasvanutta” peltoa. Hienoa!

Kristina från Duvemålasta saa tietoa Svenska teaternin sivuilta (kannattaa katsoa myös videot ja kuvat!) sekä Hesarin arviosta. Olen iloinen, etten ole yhtä tiedostava kuin Hesarin kriitikko: en osannut kiinnittää huomiota niihin asioihin, joita hän artikkelinsa alussa pohtii, vaan omat fiilikseni vastaavat sanomalehtikritiikin loppua: upeaa, liikuttavan upeaa. Menisin uudelleenkin.

 

fingerpori.jpg

 

 

Ja eilen sitten Fingerpori Espoon teatterissa.

”Upea” ja ”liikuttava” olisivat aivan vääriä sanoja luennehtimaan Fingerporia, mutta teatterielämys oli tietyllä tavoin hyvin ainutlaatuinen sekin. En tosiaan ole kuullut koskaan niin paljon naurua teatterissa, enkä myöskään seurannut esitystä, jossa tehdään julman ironisesti ja osuvasti pilkkaa melkein mistä tahansa. Lavalla nähtiin (kuulemma) monta Fingerpori-sarjakuvasta tuttua hahmoa ja joitakin sarjakuvan kohtauksiakin. En ole seurannut aktiivisesti sarjakuvaa, niin minusta kaikki kohtaukset eivät olleet niin välittömästi hauskoja kuin monista muista, ja kaikki kohtaukset eivät ollenkaan hauskoja. Vaikka osa oli oikeasti huvittavaa ja moni juttu hyvin pureva, en ihmettele, että näytöksen tiedoissa mainitaan ikäraja K-15 ja se, ettei näytös sovi välttämättä kaikkein herkimmille katsojille.

Minun suosikkikohtaukseni oli tietenkin suoraan minulle tutumpaan kirjallisuuteen liittyvä: lavalle asteli musta-liilaan rastaperuukkiin ja liituraitajakkupukuun sonnustautunut siivojaa, joka puhui viroksi tai ainakin viron kaltaisella kielellä lattiaa luututessaan. Puhastus oli kuulemma työn alla. Yleisöä nauratti.

 

***

Tänään sain Puhastuksen kirjoittajan uusimman teoksen. Olen positiivisen ongelman edessä: monta kirjaa on kesken ja moni aloittamaton houkuttelisi. Yritän saada edes jonkun kirjan valmiiksi ja palstalle saakka viikonlopun aikana.

Palaan siis pian kirja-asioihin. Ja pst, Linnean Kujerruksia-blogista löytyy kirjajuttujen ohella myös paljon teatteriasiaa siitä kiinnostuneille.

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta