Riikka Pulkkinen: Vieras

riikka_pulkkinen_vieras.jpg

 

”Tätä kirjaa oli ihana kirjoittaa!” aloitti Riikka Pulkkinen uuden Vieras-romaaninsa julkaisutilaisuuden muutama päivä sitten. Suosittu kirjailija myönsi, että edellisen teoksen, Totta, luominen oli välillä hankalaa, Vieraan kanssa Pulkkinen taas tunsi olevansa etuoikeutetussa asemassa. ”Minulla on ihana työ: saa kirjoittaa, juoda kahvia ja syödä suklaata”, hän kuvaili ja sanoi tunteeneensa samanlaista iloa kuin lapsena mieluisan asian parissa.

Pulkkisen uutuuden lukeminen ei ollut erityisen ihanaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa. Kiinnostukseni ja kunnioitukseni Riikka Pulkkista kohtaan nousi huimasti. Totta-tyylinen helponsujuva ja (minusta paikoin jopa ärsyttävyyteen asti) miellyttävä, viisaaankaunis lukuromaani olisi varmasti tyydyttänyt Pulkkisen lukijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjailija on kuitenkin lähtenyt mielestäni hyvinkin erilaiselle tielle Vieraan kanssa.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Vieraassa, oli se, ettei kirja ole kovin pitkä; ensimmäinen vihje siitä, ettei nyt ole kyseessä upottavan lukukokemuksen tarjoava tiiliskiviromaani. Ja jo heti ensi sivuilta selvisi, että tyylikin on muuttunut. Pulkkinen kuvaa päähenkilön, sekä kristin- että elämänuskossaankin horjuvan kolmikymppisen naispapin, kautta todella monia teemoja: uskoa ja arvoja, parisuhdetta, perhettä ja sukua, vierautta niin tunteiden kuin rasismin tasolla, monenlaista ulkopuolisuutta, ruumiin ja mielen hyvinvointia. En tahdo kertoa kaikkia teoksen teemoja, mutta paljastan, että niitä on monia, samoin tapahtumapaikkoja. Lukiessani ajattelin välillä Seija Vilénin Pohjan akkaa: myös Pulkkinen on kasannut teokseensa niin monenlaisia aineksia, että lopputulos voisi olla sekava, ärsyttävä ja epäuskottava, vaan eipä olekaan. Vaikka en ollut edes varma, oliko eräs teoksen henkilö todellinen hahmo vai jonkinlainen symbolinen kuvitelma, se ei haitannut. Lopulta kaikki pohdinnot ja tapahtumat johtavat samoihin perimmäisin kysymyksiin ihmisestä omana itsenään ja ryhmän jäsenenä, perhe- ja kulttuuritaustansa osana.

Tällaisissa kysymyksissä ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta Pulkkinen kirjoittaa tuoreesti, mielestäni paljon rohkeammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Aikuisemmin. En saanut Vieraasta ensin oikein otetta, koska olin niin hämmentynyt kirjailijan uudesta tyylistä, mutta kiinnostuin teoksesta heti kielen kannalta ja mieleeni alkoi poukkoilla adjektiiveja: rohkea, jäntevä, rytmikäs, aistillinen, voimakas. Paikoin Pulkkisen teksti tuntui hyvin fyysiseltä. Julkkareissa näyttelijä Vilma Melasniemi luki otteen Vieraasta. Kohtauksessa mm. syötiin ja tanssittiin ja etenkin kuultuna kaikki vaikutti hyvin aidolta ja vakuuttavalta. Vaikka Pulkkisen kirjoitustyyli on nyt muuttunut aiempaa haastavammaksi ja paikoin melkeinpä kokeilevaksi, nautin tekstistä ja Pulkkisen uskalluksesta kirjoittaa näin En tiedä, miltä Vieras olisi vaikuttanut, jos en olisi lukenut Rajaa ja Tottaa, mutta nyt en voinut kuin ajatella, että pikkusievistelystä on päästy, kirjailija on löytänyt oman äänensä.

Se ääni on siis aika voimakas. Luulenkin, että tästä kirjasta voivat vaikuttua nekin, jotka eivät varsinaisesti pidä siitä; Vieras on hieno kokonaisuus. Tiedän, että Totta on menestynyt kansainvälisestikin. Toivon, että Vieras menestyy vielä paremmin!

***

Nyt pistän tämän jutun liveen, siirryn Googlen puolelle ja katson, mitä muut ovat Vieraasta sanoneet. Kuulin jo nettikeskustelussa, että hyvää, mutta en tiedä yksityiskohtia enkä ole lukenut yhtään arviota. Vieras tuntui varsinkin aluksi sen verran erikoiselta, etten halunnut katsoa, miten muut ovat tätä kollaasimaista mutta kokonaisvaltaista, uudenlaista Pulkkis-kirjaa luonnehtineet.

 

Tekstinäyte s. 23:

– Mutta varsinainen kysymys kuuluu: kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012
Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Huomaan, että Pulkkinen on itse avannut teemoja aika paljon tässä haastattelussa; ja vielä avoimemmin (ja fiksusti) hän puhui Kirjapiiri-tv-ohjelmassa. 25.9.

Kommentit (23)
  1. Olisit nyt voinut hiukan kertoa mitä kirjassa edes tapahtuu. En tuon arvostelun pohjalta saanut mitään kuvaa haluanko kirjan lukemiseen käyttää aikaa.

  2. Kommentoin Pulkkisen Totta -romaani kun en ole muuta häneltä lukenut.

    Joidenkin arvostelijoiden mukaan romaanissa vatvotaan tunteita liikaa.

    Olisikin vatvottu! Minua kiinnostaa tunteiden vatvominen vaikka miespuolinen olenkin.

    Romaanissahan lähinnä vain ilmaistaan tunteita. Joko yltiödramaattisesti tai jotenkin konemaisesti. En pannut sitä itse merkille, kirjaa lukiessani (minulle lukeminen oli useimmiten todella vastentahtoista, mutta matkalla ollessani ei ollut muutakaan lukemista…), mutta todellakin, romaanista puuttuu huumori täysin.

    Huumoria ja ns. kepeän leikillistä elämää pyritään romaanissa kuvaamaan, mutta sekin tuntuu teennäiseltä, falskilta.

    Sisällöllisesti romaani ei etene oikeastaan mihinkään eikä myöskään tule mihinkään johtopäätökseen.

    Itseäni Pulkkisen ”nokkelat” metaforat ärsyttivät suunnattomasti ja luulen, että niiden käyttäminen selittynee valitettavasti kirjailijan iällä. Siis tarpeella ns. kirjallistaa omaa ilmaisuaan kenties juuri siksi ettei uskalla luottaa siihen, että riittää kun kertoo hyvän tarinan.

    Tuntuu, että liian moni kirjailija ajattelee, että oleellisempaa on miten sanotaan eikä mitä sanotaan.

    Aivan kuten liian moni lukija näyttäisi automaattisesti olettavan, että kirjailijalla on jotain sanottavaakin pelkästään siitä syystä, että on pullauttanut maailmaan jälleen yhden monisatasivuisen kirjan jonka paras ja mahdollisesti ainoa käyttökohde paljastuu lopultakin vain sen kirjoittajan itseterapioinniksi.

    Näiden puoliväkisin innovoitujen ilmaisujen jatkuva käyttö johti omalla kohdallani välittömään haluun paiskata kirja seinään.

    Henkilöhahmot olivat toisaalta karikatyyrimaisia stereotyyppejä, toisaalta varsinkin nuori nainen ja taiteilijamies olivat loppua kohden niin paljon out-of-character, että heidän käyttäytyminen tuntui kaikkea muuta kuin luontevalta.

    Joko kirjailijalta loppui ns. aika (=tuli kiire saada kirja julkaistavaksi) tai sitten hän ei vain syystä taikka toisesta osaa kuvata rakkaussuhteen päättymistä realistisesti. Ehkä Pulkkisen käsitys rakkaudesta ylipäätään on idealisoitu. Eihän näillä runotytöillä aina suinkaan ole edes omakohtaista kokemusta monivuotisista seurustelusuhteista.

    En ole yllättynyt, lähinnä snadisti pettynyt.

    Olin havaitsevani myös ajoittaista anakronismia joka kielii joko laiskuudesta (ylimielisyydestä) tai ajattelemattomuudesta (ymmärtämättömyydestä). En tiedä kumpi on pahempi synti kirjailijalle. Minulle molemmat ovat lähestulkoon killereitä. Ei pidä leikkiä eri aikatasoilla jos jo itsellekin tuottaa vaikeuksia hahmottaa mitä aikakautta tarinassa kulloinkin eletään…

    Yli kolme vuotta kestävän suhteen salailun onnistuminen on myös äärimmäisen epäuskottavaa, ja lähinnä naurettavaa jos ja kun ”vastapoolina” on ns. psykologian ammattilainen ja kuvio kirjassa kuvatun kaltainen.

    Itselläni ei kylläkään ole mitään moraalista närkästystä sen suhteen mitä tulee nuoren naisen ja vanhemman miehen väliseen ihastumiseen/rakastumiseen/rakastamiseen saati seksiin, mikä oli joillekin (oletettavasti nuorille) arvostelijoille ihan issue kaikesta päätellen.

    Tietysti kerran elämässä olisi piristävää lukea myös se tarina jossa em. ihmissuhdekuvio (jossa on mukana vielä pieni lapsikin) toimisi sen sijaan, että se olisi ikään kuin automaagisesti aina loppu viimein tuhoon tuomittu.

    Koko kirjan asetelmahan on hyvin kliseinen (mikä on tietysti antanut kirjailijalle erittäin helpon, ellen sanoisi jopa halvan, mahdollisuuden kirjoittaa kliseinen tarinansa). Lähinnä mieleen tulee B-luokan elokuva joka vain yrittää epätoivoisesti antaa itsestään älyllisemmän vaikutelman.

    Kirjailija polttaa mökin koska näin ”elämää suurempi” rakkaustarina voidaan myös päättää sopivan teatraalisen dramaattisesti (allekirjoittaneesta tällainen ratkaisu aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja sitä tulisi pitää pikemminkin kirjallisena pelkuruutena).

    Kirjailija myös redusoi käden käänteessä oletettavasti älykkään psykologian tohtorin normiuhriutuvaksi naiseksi jolle nuoren viehättävän naisen ja naistenmiehen maineessa olevan miehensä välinen salasuhde ensinnäkin tulee ikään kuin ”yllättäen ja pyytämättä”, ja joka ei toisekseen ilmeisesti mitenkään edes kykene reflektoimaan tapahtunutta (alkujärkytyksestä toivuttuaan) ja asettamaan sitä objektiivisempiin mittasuhteisiin – onhan hän kuitenkin rutinoitunut _psykologian_ tutkija ammatiltaan!

    Ei. Nuori nainen on syypää – ilmeinen viettelijä – ja hän vaatii sekä myös kykenee tuosta vain katkaisemaan kahden aikuisen ihmisen välit toisiinsa. Psykologian tohtorista myös ajatus nuoren naisen ja lapsen (joka on psykologisesti jo ehtinyt kiintyä naiseen siinä määrin, että pitää häntä todellisena äitinään) välisen yhteyden välittömästä ja äkillisestä katkaisemisesta on kaiken puolin paras, toimivin ja ennen kaikkea tervein ratkaisu.

    Eh, I don’t think so…

    Minusta kirjailija tekee väkivaltaa omia henkilöhahmojaan kohtaan. Hän ei halua (tai vain osaa) selittää. Kenties siksi koska silloin pitäisi laskeutua tuosta yltiödramaattisesta fantasiamaailmasta reaalimaailmaan jossa useimmat meistä elävät, ja jossa ihmiset ainakin _yrittävät_ esittää omat kantansa asioihin, ja ehkä myös yrittävät saavuttaa jonkinlaisia kompromisseja.

    Pulkkinen lähinnä vaikuttaisi haluavan, että lukijakin tuntisi yhtä vimmaisesti jotain, jostain syystä, jonkin tähden.

    Kuinka ihmeessä tämä ei nyt sitten jotenkin oikein toimikaan… Tämä samastuminen.

    Ja eipäs Pulkkinen maltakaan lopettaa tarinaa tietenkään tähän, vaan antaapa tuon nuoren naisen – joka ei siis kykene ”rakastamaan vähempää” – sairastua, tietysti konkreettisen fyysisesti, ikävään ja lopulta päättävän päivänsä hukuttautumalla kaikinpuolin runollisesti kotijärveen koska ei päässyt yli rakkaudestaan mieheen ja/tai lapseen.

    Just. Oikeasti, millä perustavalla tasolla ”Totta” eroaa mistä tahansa Hollywood nyyhkyrainasta?

    Olen vuosikausia vältellyt proosan lukemista kun useimmiten tuntuu ettei sitä sanottavaa sitten kuitenkaan ollut. Ja jos Pulkkinen edustaa nuorta suomalaisen kirjallisuuden huippua niin luulen, etten varsinaisesti menetä mitään jos en Pulkkisenkaan kohdalla tee poikkeusta.

    My two cents.

    PS. Uskon kyllä, että Pulkkisella on potentiaalia tulla hyväksi kirjailijaksi – aivan kuten kenellä tahansa muullakin joka on kirjoittanut teini-ikäisestä lähtien. Mutta tämän näytön perusteella lasken Pulkkisen about normirunotytöksi joita on maassamme tuhansia ja taas tuhansia. Aina heistä joku breikkaa isosti läpi, mutta ansaitseeko juuri Pulkkinen tämän, sitä en osaa sanoa.

    1. Kiitos perusteellisesta analyysista! Omasta Totta-lukemisestani on jo aikaa, mutta muistan pohtineeni (ärtyneenä) monia samoja asioita. Minusta teos oli onnistunut ”hyvänä romaanina” mutta en saanut itse siitä otetta, koska tyyli oli liian pikkusievää ja kuvailevaa ja sellaisena epäuskottavaa minun makuuni. Muistan, että siteerasin bloggauksessani kohtaa, joka oli minusta esimerkki siitä, miten epäuskottavasti ja ulkokohtaisesti kirjassa kuvataan surun tunnetta; sittemmin huomasin, että juuri tuota samaista kohtaa oli käytetty muissa kirjoituksissa esimerkkinä siitä, miten kauniisti ja syvällisesti Pulkkinen kuvaa tunnetiloja. Hmmm. Mutta eiväthän kaikki kirjat puhuttele kaikkia samalla tavalla – tai lainkaan – ja onneksi kirjoja riittää luettavaksi. 

      Minusta Pulkkisen ura on kuitenkin kiinnostava ja lupaava ja seuraan kyllä, miten hän menestyy ulkomailla ja mitä julkaisee seuraavaksi. En tiedä, miten olisin suhtautunut Vieraaseen, jos se olisi ollut Pulkkisen esikoinen, mutta nyt kun ei ollut, se oli rohkea ja kiinnostava veto vähän vähemmän runotyttömäiseen suuntaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *