Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi) ja Ben, in the World

dorislessing.jpg

 

Doris Lessingin Viides lapsi kuuluu hurjimpiin lukukokemuksiini. Luin sen suomeksi viitisen vuotta sitten, kun Lessing oli juuri saanut kirjallisuuden Nobelin. Myöhästyin tapaamisesta, kun en vain voinut lopettaa lukemista edes siksi aikaa, että olisin noussut aseman penkiltä ja kävellyt junaan. Nyt luin kirjan englanniksi, eikä puhettakaan, että saisin esittää lempivalitukseni vieraskielisen tekstin etäisyydestä. Näin The Fifth Childista jopa painajaisia! Halusin kuitenkin jatkaa lukemista, sillä varsinaisena tavoitteenani oli tutustua kirjan jatko-osaan Ben, in the World. Jatko-osaa ei ole suomennettu, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla sen saa helposti kirjastosta.

 

Viides lapsi – kun perheeseen syntyy muukalainen

 

Englantilaisilla Harriet ja David Lovattilla on vain yksi unelma: suurperhe, jopa kahdeksan lasta. Davidin isä auttaa heitä saamaan suuren, suuren talon perhettä varten, ja lapsia alkaa syntyä tiuhaan tahtiin. Suku kokoontuu Lovatteille jouluna, pääsiäisenä ja kesäisin jopa viikoiksi. Harriet ja David ovat perinteisiä ihmisiä, sellaisia joita ei 1960-1970-luvuillakaan enää juuri tapaa. Heillä on onnellinen, vanhanaikainen perhe.

Sitten Harriet tulee raskaaksi viidettä kertaa, ja kaikki on erilaista kuin ennen. Ensinnäkin raskaus on suunnittelematon. Toiseksi Harriet tuntee alusta alkaen, ettei lapsi hänen sisällään ole normaali: sikiö on voimakas, aggressiivinenkin, tuntuu lukevan Harrietin ajatuksia. Harriet ajautuu käyttämään rauhoittavia, että jaksaisi synnytykseen asti.

Syntyy Ben, ihminen tai olio, jota Ben, in the World -kirjan takakannessa luonnehditaan ilmauksella neanderthal anti-child. Benissä ei ole mitään vauvojen suloisuudesta tai avuttomuudesta, ja pian käy ilmi, että tunteettomuudessaan ja voimakkuudessaan hän on jopa vaarallinen.

Tarina seuraa Lovattien elämää Benin teini-ikään asti ja saa kysymään monia asioita. Lessing pohtii, miten paljon yhden lapsen erilaisuus voi tai saa vaikuttaa perheeseen: vanhempien suhteisiin, sisaruksiin ja heidän mielenterveyteensä, sukulaisuussuhteisiin. Voiko äiti olla välittämättä lapsestaan – ja onko äidin tehtävä omistautua lapselle, vaikka tämä olisi millainen, vaikka muiden perheenjäsenten kustannuksella? Entä miten yhteiskunta suhtautuu määrittelemättömään erilaisuuteen: kieltämällä, välttelemällä, piilottamalla, jopa tuhoamalla erilaisuuden?

Näiden rankkojen teemojen ohella tai sijastakin kirja voidaan nähdä myös kannanottona keskiluokkaisuutta vastaan, tai jonkinlaisena ravisteluna siitä, että vaikka olisi kuinka kunnollinen, suunnitelmallinen ja mallikelpoinen, elämä ei mene aina niin kuin haluaisi. Ja onko edes kohtuullista haluta kaikkea: hyvä puoliso, niin suuri talo ettei siihen olisi oikeasti varaa, täydellinen perhe?

The Fifth Child / Viides lapsi on vain vähän yli satasivuinen ja vielä hyvin nopealukuinen – mutta erittäin tehokas ja pitkävaikutteinen. Kirjassa on samoja teemoja ja tunnelmia kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä, ja minusta Lessingin teos on Shriverin teosta hurjempi. Kevinissä on koko ajan suunnilleen tiedossa, mitä tuleman pitää. Jo alussa myös selviää, ettei Kevinin äiti ole varma, haluaako hän lapsia ja miten hän pystyy lapseensa suhtautumaan. The Fifth Child ei anna samanlaisia ennakkovaroituksia tulevasta ja on sikäli traagisempi, että tässä kirjassa perhe-elämä suistuu raiteiltaan, vaikkei Benin vanhempien tarkoituksena ole koskaan ollut mikään muu kuin saada mahdollisimman suuri ja mahdollisimman onnellinen perhe.

 

Ben, in the World – friikki koko maailmassa

 

Jatko-osa Ben, in the World alkaa siitä mihin The Fifth Child päättyy ja kertoo tarinan kokonaan Benin kautta. Jo The Fifth Childin lopussa on viitteitä siitä, että jonain päivänä Benin ja hänen perheensä tiet erkanevat, ja tässä kirjassa niin on käynyt.

Ben on kirjassa se sama luolaihmistä muistuttava, eläimellisesti käyttäytyvä kummajainen kuin Lovattien perheessä eläessäänkin. Käy kuitenkin ilmi, että Benillä on enemmän tunteita ja päättelykykyä kuin hänen perheensä on olettanut. Ben ymmärtää usein itsekin, ettei hän sovi joukkoon tai että hänen on hillittävä alkukantaiset väkivaltaiset ja seksuaaliset halunsa. Ben häilyy jossain tavallisen ihmisen ja viettien varassa olevan, ihmistä muistuttavan olion rajamaastossa, ja vastoinkäymisistä huolimatta hänkin onnistuu löytämään ystävyyttä, tai ainakin hänestä kiinnostuneita ihmisiä, eikä vain katujen jengeistä, vaikka jengi lienee luontevin yhteisö hänen kaltaiselleen.

Nuo ihmiset vievät Benin melko uskomattomiin eikä niin kiinnostaviin seikkailuihin. Hänestä tulee huumekuriiri ja melkein elokuvatähtikin. Luulen, etten olisi saanut pelkästä Ben, in the World -teoksesta paljoakaan irti, mutta jatkokertomuksena se oli todella mielenkiintoinen – ja, kuten Lessingin teokset aina, erittäin hyvin kirjoitettu. Lessing pohtii monelta kantilta erilaisuutta, ja toisaalta samanlaisuutta. Ihmisillä näyttäisi olevan halu toimia tiettyjen pelisääntöjen mukaan, ja jos joku ei istu noihin muotteihin fyysisesti tai henkisesti, häntä joko pelätään tai hänestä halutaan hyötyä joko bisnes- tai tiedemielessä. On ehkä hieman kliseinen ratkaisu, että ainoat ihmiset, jotka todella välittävät Benistä, ovat itsekin erilaisia, köyhistä oloista kohti parempaa ponnistaneita.

Mielenkiintoisinta Ben, in the World -teoksessa oli se, että siinä missä The Fifth Childin Ben on pelottava, kammottava ja ahdistava, hänet esitetään nyt niin, että häntä kohtaan voi tuntea lukiessa empatiaa. Johtuuko se siitä, että Benillä paljastuu olevan tunteita? Että hän edes yrittää sopeutua, että hän on sittenkin inhimillinen? Luulen, että Lessing on halunnut herättää keskustelua juuri siitä, mitä on ihmisyys, ja miten rajallisia ihmisen tunteet ja ajatukset lopulta ovat. Sen puolesta puhuu kirjan loppukin, joka on sekä koskettava että helpottava. Epävarmuus on tunteista hankalimpia, ja tässä kirjassa on selkeä loppukohtaus.

Enempää en kirjasta paljasta, mutta kannustan ehdottomasti tutustumaan siihen. Kannattaa kuitenkin lukea molemmat kirjat, tai jos vain yksi, niin The Fifth Child, joka on minusta kiinnostavampi ja hätkähdyttävämpi kuin jatko-osansa.

Ylipäätään kannustan tutustumaan Doris Lessingin tuotantoon. Mitä enemmän sitä tunnen, sen vaikuttuneempi olen Lessingin laaja-alaisuudesta ja vakuuttuneempi hänen tarkkanäköisyydestään ja viisaudestaan.

 

Doris Lessing: The Fifth Child. Jonathan Cape Ltd, 1998.

Doris Lessing: Ben, in the World. Flamingo, 2000.

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Kirjat

Jane Green: Kirjaflirttiä

kirjaflirttia_jane_green.jpg

Käsi pystyyn, jos et ole koskaan haaveillut omasta kirjakauppa-kahvilasta! Sitä minäkin. Kaikki innokkaat lukijat ovat haaveilleet vähintäänkin olevansa tuollaisen kaupan kanta-asiakkaita, mutta useimmat myös omistajia.

Jane Greenin nimi nousee usein esiin, kun aprikoidaan, kuka on kirjoittanut hyvää tai edes tutustumisen arvoista chick litiä. Olin aikonut tutustua Greeniin aiemminkin, mutta varsinaisen sysäyksen antoi tämä teos kirjakauppateemallaan. (Kyllä, siltä varalta että voitan lotossa, olen jo päättänyt oman unelmieni kirjakaupan nimenkin.)

Genren lakien mukaisesti Kirjaflirttiä kertoo kolmikymppisistä nuorista aikuisista, lontoolaisesta Cathysta ja hänen pienestä ystäväpiiristään, joka on kuin tiivis perheyhteisö. Cathy on sinkku jättäessään mainostoimistotyönsä ja perustaessaan ystävänsä kanssa lähes hetken mielijohteesta oman kirjavaltakunnan, siis kirjakahvilan. Tietenkin kuvioihin astuu myös mies, jonka kanssa seuraa eipäs-juupastelua eli ollako vai eikö olla -venkslausta. Cathin työ- ja suhdekuvioiden lisäksi seurataan mm. ystävien avio-onnea, pohditaan perhe-elämää, seksuaalisuutta, aidsia. Nauretaan, itketään, halataan, syödään ja juodaan: ystävyydellä on oikeastaan yhtä suuri rooli kuin rakkaudella tässä kirjassa. Jos teos olisi myynnissä Cathyn Bookends-kirjakaupassa, se pääsisi täysin syin chick lit -hyllyyn.

Kirjaflirttiä ei ole niin nokkela eikä räväkkä kuin suosikkini Bridget Jones, mutta sen sijaan se on aavistuksen realistisempi ja paljon sympaattisempi. Cathy ja kumppanivat ovat aika tavallisia ihmisiä niin jenkkakahvoineen kuin epävarmuuksineen, eikä kirjassa oikeastaan tapahdu mitään sellaista, jota ei voisi tapahtua oikeastikin. Cathyn ihastus on kieltämättä varsin täydellinen, mutta niinhän chick litissä pitääkin, ja lisäksi tuo ihastuskin on oikein mukava. Kirjaflirtiltä on turha odottaa suurta kaunokirjallista elämystä, mutta eipä tullut toisaalta sellaistakaan oloa, että luen englantia suomeksi. Ja sellainen jutusteleva, välillä hieman junnaavaltakin tuntuva tyyli kai kuuluu tällaiseen kirjallisuuteen. 

Jos tekee mieli juoruilla tyttöjen kanssa, muttei ole mitään juoruttavaa, juoruntarpeen voi korvata erinomaisesti tällaisella kirjalla. Sitä lukiessa oli paikoin yhtä mukavaa kuin ystävien kanssa rupatellessa.

Ja se kirjakauppateema oli kyllä kiinnostava!

Tekstinäyte sivulta 30. Päähenkilö muistelee entistä parasta ystävyynsä:

En tarkoita, etten olisi halunnut tavata häntä. Kyllä minä halusin, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi oli tarttua puhelimeen ja soittaa hänelle. Sitten kului vielä muutamia vuosia, ja urani lähti nousuun. Minulla oli poikaystäviä ja tilapäissuhteita ja ihanat ystäväni, etenkin Si. He kaikki yhdessä täyttivät tyhjiötä, jonka Portia oli jättänyt niin monta vuotta aiemmin. Lakkasin vähitellen ajattelemasta Portiaa kovin usein, vaikka rehellisesti sanoen hän lymyili aina jossakin takaraivossani.

Kirjaflirtin parissa on hiljattain viihdytty myös Luettuja maailmoja -blogissa. Mari A. kirjoitti tänä kesänä Greenin Vuosi maalla -kirjasta (siinäpä toinen varsin hyvin kirjan aiheeksi käyvä unelma!) ja pohti chick litiä laajemminkin.

 

Oletko lukenut Jane Greeniä? Tai luetko chick litiä – jos et, mikset? Ja, se tärkein kysymys, millainen olisi unelmiesi kirjakahvila?

 

Jane Green: Kirjaflirttiä (Bookends, 2000). Karisto, 2011. 2. painos. Suom. Auli Hurme-Keränen

Suhteet Oma elämä Kirjat Raha