Omistan tämän kirjoituksen omistuskirjoituksille

omistuskirjoitus.jpg

 

Jos annat kirjan lahjaksi, kirjoitatko siihen omistuskirjoituksen? Luetko kirjailijan omistuskirjoituksen kirjan alusta? Tiedätkö, millaisia omistuskirjoitusohjeita kirjailijoille löytyy?

 

Yllä oleva omistuskirjoitus, Parhaimmalle ystävälleni ja rakkaimmalleni jouluna -77, kiinnosti ja kosketti minua, kun huomasin sen antikasta ostamani Leena Krohnin teoksen ensimmäisellä lehdellä. Rajasin kirjoittajan nimen pois; paras ystävä on laittanut selvästi kirjan kiertoon.

Tänä vuonna olen törmännyt myös toiseen kutkuttavaan, vielä edellistäkin kiinnostavampaan omistuskirjoitukseen. Lauri Viidan Kukunorin, niin ikään antikvariaattilöydön alussa lukee näin:

 

Tarkoitukseni karkoite-

taan,

mitä silloin tarkoite-

taan?

Mikä kaiken tarkoi-

tus?

 

Tavutus on alkuperäisen kirjoittajan, ja nimet on taas jätetty pois, vaikka kirjoitus on vuodelta 1949. En ole varma, onko tuo pätkä runomuotoista Kukunoria, liittyykö se sen sisältöön vai onko kyseessä vain kirjan antajan ja saajan välinen ihmetystila. Ehkä se selviää, jos joskus luen Kukunorin.

Vaikka olen tutkinut näitä omistuskirjoituksia innostuneena ja alkanut heti kuvitella mielessäni niihin liittyviä ihmisiä, en itse kuulu omistuskirjoitusten kirjoittajiin. Oikeastaan kirjoitan kirjaan vain, jos minulta sitä erikseen pyydetään. Osin se johtuu kunnioituksesta kirjaa kohtaan; en halua sotkea esinettä. Toisaalta ajattelen, ettei kirjalahjan saaja ehkä kunnioita kirjaa vaan haluaa joskus laittaa sen kiertoon. Minun raapusteluni eivät taida nostaa minkään kirjan arvoa, joten usein sujautan mieluummin kirjan väliin kortin. Ristiriitaista, sillä arvostan kyllä, jos joku antaa minulle kirjan, jossa on omistuskirjoitus. (Paitsi sellaisen, jonka löysin mummini vaarilleni, koiranomistajalle antamasta koirakirjasta: Vähemmän karvoja huusholliin toivoo X!)

Jotkut selvästi antavat sellaisia omistuskirjoituksellisia kirjoja. He voivat kirjoittaa esim. Peter Panin sivulle näin:  

 

peter-pan-inside.jpg

 

Bongasin tämän ja monta muuta herkullista omistuskirjoituskuvaa Bookdedications-blogista. Tutustu ja ihastu! Noinkin voi pitää kirja-aiheista blogia, hienoa!

 

Omistan tämän kirjani lapsilleni ja puolisolleni, elämäni auringonsäteille – kiitos, että olette olemassa. Tahdon myös kiittää kustannustoimittajaani, ala-asteen opettajaani, vanhempiani ja kymmeniä muita tahoja, että uskoitte minuun. Kiitos!

 

Toinen omistuskirjoitusten laji ovat kirjaan painetut, kirjailijan kirjoittamat omistuskirjoitukset. Tunnustan skippaavani joskus esipuheet, mutta omistukset luen aina! Välillä jään niidenkin kohdalla miettimään, kenestä omistuskirjoituksissa puhutaan. Salaa toivon, että joku omistaisi joskus ”virallisesti” kirjan minulle tai edes jollekin tuntemalleni ihmiselle.

Mutta jos luulitte, että ne omistuskirjoitukset tulevat aina suoraan kirjailijan sydämestä, niin enpä tiedä. Toivon, että tulevat, mutta pahaa pelkään, että ainakin englanninkielisessä maailmassa ne saattavat olla aikamoisen harkittuja ja hiottuja, suorastaan taktikoituja kirjanaloitustekstejä.

Google-haku ”book dedications” nimittäin tuo esiin paljon vinkkejä aiheesta, miten kirjailijan kannattaa rakentaa omistuskirjoitus. Esimerkiksi tässä listassa on monta kohtaa, ja se loppuu täsmävinkkiin: 

Consider adding a quote. A statement that summarizes what you are trying to do with your book can add power to your dedication.

Joka tapauksessa kiinnostava aihe, ja varmasti monipuolinenkin, jos sitä alkaisi tarkemmin tutkia. Oletko sinä törmännyt kiinnostaviin omistuskirjoituksiin? Vai tuovatko omistuskirjoitukset, kirjan antajan tai kirjailijan, jotain lisää lukukokemukseen?

 

 

 

 

Kulttuuri Kirjat Höpsöä

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

 

naimapuuhia.jpg

 

Kävikin niin, että Madeleinella oli oma hullu ullakollaan, nimittäin hänen 190-senttinen poikaystävänsä.

 

Harvasta kirjasta voi sanoa, että se on samanaikaisesti monipuolinen, vetävä, pelottava ja lumoava. En odottanut Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhien suomennosta turhaan kuukausitolkulla, sillä tästä kirjasta voi sanoa juuri noin.

Monipuolisuus tulee kirjan teemoista. Pääaihe on, kuten Eugenides itse taannoisella Suomen-vierailullaan määritteli, young love. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain collegeopiskelijoiden Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin kolmiodraama. Kirja kertoo myös aikuistumisesta ja oman paikan etsimisestä. Leonardilla on rikkonainen perhetausta ja etenkin rikkonainen mieli: hän on maanis-depressiivinen. Mitchell taas tuskailee onnettoman rakkauden lisäksi uskonnollis-filosofisia teemoja ja päätyy Eurooppaan ja Intiaan hakemaan vastausta kysymyksiinsä.

Ja Madeleine, parikymppinen kaunis nainen. Häntä kuvataan etenkin hänen kirjallisten kiinnostustensa ja opintojensa kautta. Jane Austenin romaaneista innostunut ja Barthesia tuon tuosta lukeva Madeleine haluaa viktorianistiksi. Kun hänestä kertova kirja alkaa näin, lukutoukka ei voi kuin hymyillä ja huokaista onnesta:
 

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Wartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut isältään lahjaksi 21-vuotissyntymäpäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa; paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaruksia.

Onnenhuokauksia riittikin sitten kautta kirjan, sillä teos aivan vilisi kirjallisuusviitteitä sekä pohdintoja kirjanystävän elämästä. Yksi kirjan pääteemoista oli hieman ilkikurinen ja kenties itseironinen kysymys siitä, voiko liialla (viktoriaanisten) rakkausromaanien lukemisella etääntyä oikeasta elämästä.

Vetäväksi Naimapuuhia-teoksen teki se, että teemoja oli niin useita ja näkökulma vaihtui usein. Välillä oltiin Mitchellin perässä Äiti Teresan jalanjäljillä, podettiin psyykenlääkityksen sivuoireita Leonardin kanssa ja sitten taas palattiin Madeleinen hieman kireän mutta mallikelpoisen perheen pariin. Ajattelin ensin, että 599 sivua on aika paljon rakkausromaanille, mutta ei. Jeffrey Eugenides on todella taitava ja harkitseva kirjoittaja: tässä teoksessa ei ollut mitään ylimääräistä. Teos ei myöskään tuntunut lukiessa pitkältä, vaan päinvastoin, olisin mielelläni lukenut päähenkilöistä enemmänkin – olkoonkin, että Eugenidesin taituruus ilmeni sitenkin, että kirjan lopetus oli todellakin lopetus, vastaanpanematon stoppi kiehtovalle kertomukselle.

Pelottavaa oli se, miten keski-ikäinen mies voi kertoa nuoresta naisesta näin tarkasti! Välillä Madeleinen ajatukset tuntuivat olevan kuin omasta nuoruuden päiväkirjastani, ja silloinkin kun eivät olleet, ihailin ja vähän kauhistelinkin Eugenidesin psykologista silmää. En muista hetkeen lukeneeni teosta, jossa mies (tai nainenkaan) olisi kuvannut nuoren naisen sielunelämää näin uskottavasti.

Kerta kaikkiaan lumoava teos ja täydellinen maailmaltakatoamiskirja.

En ole lumoutuneisuuteni kanssa yksin, vaan Naimapuuhiin on jo ihastuttu ympäri nettiä. Lilyssä tämän kirjan ystäviin kuuluvat ainakin Kati, Koko H ja Helmi K.

Ainoa muutos, jonka olisin kirjaan toivonut, olisi ollut se, että sen nimi ei olisi ollut Naimapuuhia. En ymmärrä! Kirjassa puhuttiin kautta linjan avioliittojuonesta, johon myös alkuperäinen nimi The Marriage Plot viittaa, mutta ehkä naimanimelle on ollut kustantamossa perusteensa.

Olen nyt lukenut kaikki Jeffrey Eugenidesin teokset. Merkillinen, huikea Middlesex pysyy yhä suosikkinani, mutta Naimapuuhia kiilaa Virgin Suicidesin ohi hyväksi kakkoseksi. Todella hyviä kirjoja kyllä kaikki, ja hämmästyttävän erilaisia. Toivottavasti seuraavaa Eugenidesin romaania ei taas jouduta odottelemaan vuosikausia!

Niin ja seuraavaksi tekisi mieli lukea Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tsekkasin jo, että sen saisi Adlibriksestä.

 

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011). Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Etukannen suunnittelu Anja Reponen

Kustantajan kirjaesittely

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen