Kunpa voisi vain lukea… Eli katsaus lukutoukan sapattivapaaseen

tumblr_ltclt16peg1qbrjfso1_400_large.jpg

 

Kyllä mäkin lukisin, jos olisi enemmän aikaa. Kun saisi joskus vain olla ja lukea. 

 

Kuulostaako tutulta? Ainakin moni minun tuntemani ihminen huokailee usein juuri noin. Itsekin kuuluin vielä reilu puoli vuotta sitten huokailijoihin. Jäin elokuussa kuudeksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle päätyöstäni ja järjestin silloin vanhassa blogissani jopa kyselyn, miten lukemista ja kirjoittamista voisi tuona aika parhaiten harrastaa. Sain ihania, hykerryttäviä vastauksia – käykää katsomassa. Minua hymyilyttää yhä, kun ajattelen ideaa, että olisin voinut ripustaa olohuoneeseen riippumaton, laittaa linnunäänilevyn soimaan ja loikoilla koko syksyn kirja kädessä. Oi onnea!

Mutta hyväkään elämä ei ole aina sellaista kuin etukäteen luulisi. Palasin hiljattain sapatilta työelämään ja olen jo aika moneen kertaan saanut kertoa, etten tehnyt vapaalla melkein mitään sellaista, josta olin jo vuosia haaveillut. Olin ja olen erittäin tyytyväinen vuorottelukokemukseen, mutta aikani kului hieman yllättävästi.

Ensinnäkin vapaallakin voi olla niin kiire, ettei ehdi vain lojua ja lukea. Suoritin syksyn ja alkuvuoden aikana luovan kirjoittamisen opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Kirjoitin runoja ja muutaman novellin, tekemistä piisasi. Toiseksi marraskuun alussa kirjablogini siirtyi tänne Lilyyn, ja huomasinkin olevani osa-aikatyöläinen. Lily-pesti on ollut todella mieluisa,  mutta kyllähän kirjabloginkin pitäminen on lukuajasta pois – vaikka bloggaaminen toisaalta minusta syventääkin lukukokemusta.

Kaikkein hämmästyttävintä vapaassani oli kuitenkin se, että kun olisin vain voinut lukea, en halunnutkaan. Luin vuorotteluvapaan aikana jopa hieman tavallista vähemmän.

Aluksi syytin tästä opintoja. En ollut koskaan ennen opiskellut luovaa kirjoittamista ja aluksi kirjoittaminen tuntui vieraalta. En voinut lukea muiden tekstejä, kun tuntui, että ne vaikuttavat liikaa ajatuksiini ja kirjoituksiini. Vaeltelin ulkona, usein metsässä, ja ajattelin, että kirjojen sijasta pitäisi rentoutua vaikkapa kuuntelemalla musiikkia: ehkä rytmistä saisi draaman tajua, musiikin nostattamat mielikuvat vetreyttäisivät mielikuvitusta. 

Kun pääsin tästä kriisistä yli, huomasin, ettei minua vain kiinnosta käyttää koko päivää lukemiseen. Koko vapaan aikana taisin viettää yhden pelkkään lukemiseen keskittyvän rokulipäivän, jonka aikana luinkin kolme kirjaa. Yhtenä syksyisenä maanantaina olin niin tuhma, että kaadoin jo iltapäivällä lasillisen viiniä, sytytin kynttilät ja oikein hekumoin ajatuksella, että muu maailma on töissä ja minä se vain täällä tissuttelen kirjaa lueskellen.

Enimmäkseen luin kuitenkin vain iltaisin sängyssä, kuten aina ennenkin. Koska en kulkenut enää joka päivä tuntia, paria julkisissa kulkuvälineissä, ”automaattinen” lukuaika väheni dramaattisesti. Aloin epäillä, että arki-iltoina lukeminen onkin usein johtunut siitä, etten ole jaksanut töiden jälkeen muutakaan. Tai halunnut ajatella muuta kuin kirjoja. Olin turruttanut itseni kirjoilla.

Nyt olen siis palannut vanhaan elämään ja luen kirjan, pari, kenties kolmekin viikossa. Luen muka telkkaria katsellessani, ennen nukkumaanmenoa sängyssä, työmatkalla, kuten aina ennenkin. Aiempaan verrattuna oloni on kuitenkin rentoutuneempi: en enää haaveile, että voisin lukea enemmän. Tiedän, että en kuitenkaan lukisi, vaan olen tällainen lukija, oli sitten lukuaikaa tai ei. Voi olla, että nyt kun olen tajunnut, ettei onni ole suoraan verrannollinen luettujen kirjojen määrään, tulee joskus kausia, jolloin luen nykyistä paljon vähemmänkin. Ehkä käytän silloin enemmän aikaa kirjoittamiseen. En haaveile omasta kirjasta enkä edes tunne suurta kirjoittamisen paloa, mutta etenkin runoja kirjoittelin koko vapaan ajan. Toivon, etten unohda niitä, vaikka palasin töihin.

Vaikka haaveet täyspäiväisestä lukutoukkailuista romahtivat viime kuukausien aikana, hyvä kirja on minusta yhtä mainio ja tärkeä asia kuin aina ennenkin. Nyt luen nykykiinalaista novellikokoelmaa Kultapoika, smaragdityttö. Kirja on erinomainen. Lukemista parempaa harrastusta ei kai olekaan.

 

 

Missä ja miten luet? Haaveiletko, että ehtisit lukea enemmän?

 

kuva: We Heart It

 

Hyvinvointi Mieli Kirjat Opiskelu

Kissojen nimipäiväkirja ja muuta tuiki tarpeellista

kissukat.jpg

 

Hur hur, kehrään täällä ilosta. Adlibris toimitti paketin, joka todistaa, etteivät parhaimmat kirjat ole aina kaikkein kaunokirjallisimpia tai itse asiassa kaunokirjallisuutta ollenkaan. Kissanomistajalukutoukka hurisee, kun postilaatikosta löytyy Kissojen nimipäiväkirja.

 

Hulivili, Jellona vai Pusikatti?

 

Kirjan on kirjoittanut Minna Saarelma, nimistöntutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta. Uskokaa tai älkää, mutta jonkun onnekkaan työhön voi kuulua mm. kissojen ensimmäisen virallisen nimipäiväkalenterin laatiminen. Se kalenteri ja yleistä tietoa kissukoiden nimistä löytyy nyt kansien välistä. (Huom! En ole löytänyt kalenteria netistä, siellä on vanhempia ja ilmeisesti vailla yliopistollista hyväksyntää olevia kissannimikalentereita; jos haluatte nimetä kissan akateemisen sivistyneesti, käyttäkää yliopistollista kissa-almanakkaa).

Kissakirjan alussa on tietoa kissojen historiasta. Se ei ole  kaunista luettavaa. Vaikka esim. muinaisessa Egyptissä, niillä main josta ensimmäiset (puoli)kesykissahavainnotkin ovat, kissoja pidettiin lähes pyhinä, ovat salaperäiset moukulaiset kokeneet vaikeampiakin jaksoja.  Kirjassa on hurjia tietoja:

Keskiajan Euroopassa kissoja pidettiin epäonnen tuojina ja pahan ennusmerkkeinä, nautinnonhalun ja himokkuuden perikuvina, jopa valepukuisina noitina tai vähintäänkin noitien apureina. Noitien uskottiin lentävän pääsiäisyönä luudalla Kyöpelinvuorelle, jossa ne juhlivat pahuuden voimien kanssa – ja luudan päällä matkasi myös noidan seuralainen, musta kissa. Kun noitavainot alkoivat toden teolla 1400-luvulla, myös kissat joutuivat vainon kohteeksi. Niitä poltettiin ja hakattiin kuoliaiksi tai pudotettiin kellotapulista. (s. 9)

Onneksi nyttemmin moni kissa saa elää palvottuna lellik… lemmikkinä, ja nimi on ainakin omistajan mielestä tärkeä osa kissan persoonaa. Kissojen nimipäiväkirja kertoo, millä perusteella rotukissat nimetään (usein genetiivimuotoinen kasvattajanimi + kissan oma nimi) ja mitkä ovat yleisimpiä suomalaisten kissojen nimiä.

Tässä kohtaa hurinani katkesi hetkeksi. Meillä on kissa nimeltä Cisu – edellisen omistajansa nimeämä – ja olin varma, että kotimainen versio Kisu johtaa kissannimitilastoja. Vaan ei, Kisulla ei ole edes nimpparia, Kisumisulla tosin on. Kirja tietää, että tyypillisiä suomalaiskissojen nimiä ovat Mauku, Miisu, Miuku, Miu-Mau, Mussu, Mökö, Mörri, Mörö, Nauku, Niuku, Nöpö, Sissu, Susu, Söpö, Tupsu ja Typsy. Näistä nimistä olen kuullut olevan käytössä ja tavannutkin Miisun ja Tupsun. Nämä yleiset nimet ovat kirjan mukaan sellaisia, että ne tunnistetaan juuri kisssojen nimiksi. Havainnollistuksen vuoksi kirjassa on myös tyypillisiä helposti koirien nimiksi tunnistettavia nimiä. Eläinnimitietämykseni ei taida olla huipputasoa, sillä koirien nimissä oli muutama tietämäni ja kissalle luontevana pitämäni kissan nimi (Bella, Stella, Jeppe: Bellaan olen tosin tutustunut sekä kissa- että koiramaailmassa).

Ja sitten siihen nimipäiväkalenteriin. Meillä ei näemmä päästä juhlimaan nimipäiviä ollenkaan, sillä toisenkaan kissamme Toton (sekin kissan mukana tullut nimi) nimpparia ei kissa-almanakasta löydy. Tuntemistani kissoista sentään mm. Helmillä (7.5.), Mustilla (22.9.) ja Ransulla (4.10.) on virallinen nimipäivä. Muita virallisesti noteerattuja kissasankareita ovat esim. Pekka Töpöhäntä (29.6.), Amadeus (30.7.), Bongo (23.9.) sekä Vilpertti (27.1.).

En ehkä lähtisi etsimään kissalle nimeä kalenteri kädessä – etenkään kun kalenterista ei löytynyt yhtäkään niistä muutamasta nimestä, jotka olen kaiken varalta jo päättänyt, jos meille tulee joskus lisää kissoja – mutta Minna Saarelman kirjaa on yhtä kaikki hauskaa ja mielenkiintoista tutkia. Saarelma esim. kertoo, että suomalaisista kissannimistä alkaa olla viitteitä vasta 1800-luvun kirjallisissa lähteissä. Sitä ennen kissat eivät olleet niin merkittäviä, että niitä olisi nimetty. Vuonna 1912 ilmestyi teos Kotieläintemme suomenkielinen nimistö (kirjailija Heikki Ojansuu), ja tuon ajan tavallisia kissan nimiä olivat esim. Jussi, Matti, Miero, Mooses ja Tassu.

Bonuksena kirjassa on kissanomistajien tarinoita kissoistaan ja niiden nimistä. Lopussa on kirjallisuuslista ja nettivinkkejä. Facebookissa on kuulemma julkinen ryhmä Kissannimigalleria, pitääpä tutustua.

 

O Appetite, thy name is Cat!

 

Eikä tässä vielä kaikki. Samasta kirjapaketista paljastui myös kauan himoitsemani E. T. A. Hoffmannin klassikko The Life and Opinions of the Tomcat Murr. En ole aivan varma, tulenko lukemaan sitä ainakaan lähiaikoina, mutta päätin kuitenkin hankkia kirjan englanninkielisenä kissakaunokirjallisuuskokoelmaani, kun suomeksi sitä tuntuu olevan mahdoton löytää. Kirja on vuodelta 1820 ja takakansi kertoo, että Tomcat Murr is a loveable, self-taught animal who has written his own autobiography.

Hur, kuulostaa hauskalta. Näiden uusien kirja-aarteiden kera toivotan kaikille hurisevan miellyttävää viikonloppua!

 

Onko sinulla lemmikkieläin ja miten ja miksi olet sen nimennyt?

 

Kirjojen tiedot: 

 

791_l_kissojen_nimipaivakirja_240ppi.jpg

Minna Saarelma: Kissojen nimipäiväkirja. Minerva, 2012

 

murr.jpg

E. T. A. Hoffmann: The Life and Opinion of the Tomcat Murr

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Höpsöä