Kirjallista ystävyyttä

kirjaystavat.jpg

 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

 

Päivän kunniaksi päätin tutkia, mitä ystävyydestä sanotaan kotikirjahyllyni opuksissa. Ilmeni, että ystävyys on…

 

Avuliaisuutta

Puh tunsi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotakin rohkaisevaa, mutta hän ei oikein tiennyt, mitä. Ja niin hän päätti sen sijaan tehdä jotain ollakseen avuksi. 
– I-haa, hän sanoi juhlallisesti, minä, Nalle Puh, etsin häntäsi.
– Kiitoksia, Puh, vastasi I-haa. Olet todellinen ystävä, hän sanoi. Etkä sellainen kuin jotkut muut.
(A. A. Milne: Nalle Puh)

 

Sanatonta ymmärrystä tiukoissakin paikoissa

– Oma sisareni, sanoi Birk.
Ronja ei kuullut sitä, mutta hän näki sanat Birkin huulilta. Ja vaikka kumpikaan ei pystynyt kuulemaan sanaakaan, he puhuivat keskenään. Sanoivat mitä piti sanoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Miten hyvä oli rakastaa toista niin ettei tarvinnut pelätä edes vaikeinta, siitä he puhuivat, vaikka kumpikaan ei kuullut sanaakaan.
(Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär)

 

Vastavuoroisuutta

Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin: jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin. 
(Tove Jansson, kirjassa Kuka lohduttaisi Nyytiä / Saako pannukakulla istua? Muumilaakson mietekirja)

 

 

Joskus riipivää

Sileäksi vasten sydäntä
on veitseni terotettu.
Sileäksi vasten sydäntä
on veitseni terotettu.
Kun kaikista kallein ystäväni
on minusta erotettu.
(Aulikki Oksanen: Kolmas sisar, runon Sileäksi vasten sydäntä alku)

 

Ja toisinaan kaikenkarvaista

– Melkein neljäntoista, mutta se on loikkinut kuin pentu aina viime viikkoihin asti. Bob on ihmeellinen koira ikäisekseen, eikä se ole ikinä eläessään purrut ketään. Lapset saavat tehdä sille mitä tahansa. Se on nyt ainoa ystäväni – toivottavasti saatte sen pian terveeksi.
(James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni)

 

Kotikirjastosta olisi varmasti löytynyt muutakin ystävällistä, mutta aika paljon sain etsiä nuokin sitaatit löytääkseni. Aloinkin ihmetellä, että eikö ainakaan onnellinen ystävyys kelpaa aikuisten kirjojen aiheeksi, ainakaan siinä määrin että kirjoissa puhuttaisiin ystävyydestä? Useimmat aikuisten kirjat tuntuvat keskittyvän esim. rakkaus- ja perhesuhteisiin ystävyyden sijasta, ja jos ystävyyttä onkin, siinä on usein jokin epäluotettava tai petollinen sivujuonne. Vai kuvittelenko vain – mitä mieltä olette?

Aikuisten suurin piirtein onnellista tai ainakin merkittävää ystävyyttä on ainakin äskettäin lukemassani Monika Fagerholmin kirjassa Ihanat naiset rannalla; myös Kjell Westön teoksissa on ystävyyskuvauksia, joskaan sopivaa sitaattia en löytänyt tähän hätään. Laura Honkasalon Tyttökerho kertoo ystävistä, samoin moni chick-lit. Mutta tuntuu, että niissäkin ystävyys on mukana sivuroolissa: pääosassa on rakkaus tai sen etsiminen, uusi työ tms. asia. Jos haluaa lukea ystävyydestä, onko muuta takuuvarmaa genreä kuin (vanhat) tyttökirjat?

Netistä löytyi englanninkielisiä kirjallisia ystävyyssitaatteja

Mukavaa päivää kaikille kirjanystäville! 🙂

Suhteet Ystävät ja perhe Kirjat Höpsöä

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

lasnamaenlunastaja.jpg

 

Eilen tapahtui monta muutosta: Lilyn ulko-asu uudistui, minä sain syksyllä alkaneet luovan kirjoittamisen opintoni päätökseen, lopulta vielä olonikin muuttui kuumeiseksi. Ilta meni lojuessa, mutta nyt aamulla säädin hieman tämän oman palstanikin asetuksia ja kohta vastailen kommentteihinkin. 

Mutta asiaan. Virolaisen Mari Saatin Lasnamäen lunastaja tuli tietooni loppusyksystä Helsingin kirjamessujen aikaan, olihan Viro messujen teemamaa. Luulin, että keksin persoonallisen kirjan luettavaksi, kun pistin Lasnamäen heti kirjastoon varaukseen. Sain sen viime viikolla, joten aika moni minua kirjasivistyneempi oli ehtinyt saada varausidean ennen minua. Sittemmin opin myös, että Lasnamäen lunastaja on valittu vuonna 2008 Viron parhaaksi romaaniksi. Mari Saat on Viron käännetyimpiä nykykirjailijoita.

Takakannessa tätä nopealukuista, lyhyehköä tarinaa kuvataan sympaattiseksi. Oli se sitäkin, vaikka aihe ei ole kovinkaan mukava. On äiti, vironvenäläinen keski-ikäinen Natalja Filippovna ja hänen avioton teinityttärensä Sofia. Kun äiti jää työttömäksi, hänestä tulee tyttärensä tietämättä ilotyttö – ei kylläkään kovin iloinen sellainen. Natalja kertoo Sofialle olevansa iltaisin hoitamassa vakavasti sairasta henkilöä; työ on rankkaa ja stressaavaa, eikä Sofia voi siinä auttaa. Välillä Nataljan työ meneekin sielunhoidon puolelle sekä hänen itsensä että hänen asiakkaidensa kannalta. Sofia taas tienaa salaa taskurahoja pitämällä seuraa rikkaan ystävättärensä isoäidille. Sofia on ikäisekseen kypsä ja muutenkin skarppi. Hän haaveilee salaa ajasta, jolloin Viro olisi sellainen, että hänestä voisi tulla presidentti. 

Absurdihko tarina on kerrottu napakasti ja sujuvasti ja innostuin siitä ensi riveiltä. Pidin Saatin terävästä tyylistä ja siitä, ettei hän sorru säälittelemään päähenkilöitään tai mässäilemään kurjuudella, vaikka osoittaakin tarkasti monia nyky-Viron epäkohtia. Välillä Natalja tuntuu suomalaisesta lukijasta hyvinkin modernilta ja tutulta, mutta toisinaan kertomus liikkuu kuin aivan eri maailmassa. Se pistää pohtimaan, voiko ihmisiä syyttää moraalittomista tai muuten ”omituisista” ratkaisuista, jos esimerkiksi sosiaaliturvaa tai muuta tukea ei ole laisinkaan. Romaanin loppu oli taidokas: siinä on toivoa toivosta, vaan ei onnesta. Ne eivät ole Nataljan maailmassa aina sama asia.  

Suosittelen Lasnamäen lunastajaa paitsi kurkkauksena nyky-Viroon myös siksi, että kirjassa katsellaan myös suomalaisia virolaisten silmin.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava teos!

Tekstinäyte, s. 53:

Sofialla oli salaisuus, jota hän ei kertonut kenellekään, ei yhdellekään ystävälle, ei edes äidille. – – hän on aina, pienestä pitäen ollut varma, että hänestä tulee Viron tasavallan presidentti. Se oli mahdonta jo senkin takia, että hän oli nainen. Vaikka olihan suomalaisillakin nykyään naispresidentti ja vieläpä latvialaisillakin! Mutta virolaisille ei voinut kuvitellakaan. Se oli kuitenkin ongelmista pienin. Ei sekään ehkä olisi ylitsepääsemätön este, ettei hänellä ole kunnollista perhettä, äiti vain ja tämäkin työläinen. –  – hän, Sofia, tuli miehittäjänä jostain Uralin takaa, melkein Siperiasta, sieltä minne virolaisia kyyditettiin.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (Lasnamäe lunastaja, 2009). Wsoy, 2011. Suom. Tuula Friman

Kustantamon kirjaesittely

Nora Exlibris on haastatellut Mari Saatia

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta