Haastattelu: Janica Brander ja esikoiskirjailijan syksy

lihakuu.jpg

 

Janica Brander julkaisi tänä syksynä novellikokoelman Lihakuu. Kysyin esikoiskirjailijalta hänen työtavoistaan ja siitä, miten ensimmäiset kuukaudet kirjailijana ovat menneet. Mikä on ollut yllättävintä, mihin on pitänyt totutella? Entä mitä Brander ajattelee kritiikistä tai kirjailijoista ”tuotteina”?

 

Miten kuvailisit Lihakuuta?

Tarinoideni perusajatus on se, että aina on toivoa. Ihmiset joutuvat kokemaan raskaita ja absurdejakin asioita, mutta meillä on mitä erilaisempia tapoja selviytyä ja tasata tilit elämän kanssa. Vaikeista kokemuksista voi selviytyä mielikuvituksen ja pienten, arkisten asioiden avulla.

En kuitenkaan ole kirjoittanut Lihakuuta niin, että olisin ensin valinnut yhden teeman ja alkanut orjallisesti kirjoittaa tarinoita sen ympärille. Novellikokoelman kirjoittaminen on aika samanlaista kuin levyn tekeminen. Kappaleiden on oltava tyyliltään tarpeeksi yhtenäisiä, mutta ei liian samanlaisia. Päätarinan lisäksi kokonaisuudessa on oltava itsenäisesti toimivia sivujuonteita. Selviytymisen lisäksi teksteistäni voi löytää yhteisöllisyyden ja yksinäisyyden problematiikkaa sekä seksuaalisuuteen liittyviä teemoja.

 

Kerro työtavoistasi. Mistä saat ideoita ja miten työstät ne tekstiksi?

Saan ideoita seuraamalla elämää ja kaikenlaista kulttuuria. Luen, kuuntelen musiikkia ja katselen tv:tä tosi paljon. Pyörin jatkuvasti netissä. En halveksi roskaksi leimattuja reality-sarjoja ja nettielämää – vaikka liian monta jaksoa Tanssi peppu pienemmäksi -sarjaa putkeen koetteleekin kieltämättä hermoja. Kaikki, mitä ihmiset tekevät, sanovat ja tuottavat, on mielestäni kiinnostavaa.

Nyt kun kirjoitan toista teostani, valikoin kirjallisuutta, tv-sarjoja, dokumentteja ja blogeja vähän tietoisemmin, koska tarvitsen tietoa tietyistä aiheista. Työskentely sujuu pääpiirteissään siten, että välillä kirjoitan, ja kun se alkaa tökkiä, lopetan kirjoittamisen muutamaksi päiväksi tai viikoksikin. Taukojen aikana stimuloin itseäni lukemalla ja etsimällä aiheeseen liittyvää tietoa.

 

Mitä esikoiskirjailijan syksy on pitänyt sisällään? Haastatteluja, esiintymisiä, juhlia, työtarjouksia?

Kaikkea tätä juuri sopivassa suhteessa. Minua on pyydetty esiintymään kirjallisuuskursseille, vanhaan lukiooni ja ammattikorkeakoulun yrittäjälinjalle. Olen antanut muutaman lehti- ja blogihaastattelun ja ollut ihmisten ihmeteltävänä Helsingin kirjamessuilla. Olen kertonut itsestäni ja kirjastani parissa Otavan tilaisuudessa ja hämmästellyt kustantajani kiinteistön valtavia kirjahyllyjä Otavan Takkatuli-illassa.

Olen kirjoittanut marraskuun alusta lähtien vaaliblogia MTV3:lle. Se on ollut todella mielenkiintoinen työ. Kirjoitan vaaleista ja niihin liittyvistä ilmiöistä parodioivalla ja humoristisella otteella. Tämä on mukavaa, koska väitän olevani aika rento plikka, vaikka novellikokoelmani perusteella minusta saa varmaan vakavan kuvan.

 

Oletko seurannut kirjasi arvioita? Mikä on ollut yllättävin kommentti tai palaute?

Olen seurannut, ja kaverini ovat lähettäneet minulle linkkejä bongattuaan uusia arvosteluja. Kritiikkien lukeminen on mielenkiintoista, koska olen kirjoitellut itsekin levyarvosteluja, ja jo pelkkä kritiikki tekstityyppinä kiinnostaa minua – etenkin kun on itse kritiikin kohteena.

Yllättävintä on ollut se, että olen saanut aika positiivista palautetta. Kun kirjani ilmestyi, näin siinä vain virheitä, puutteita ja latteutta. Olen yllättynyt myös siitä, miten erilaisiin asioihin lukijat ovat kiinnittäneet huomiota. Tämä on ollut terveellä tavalla valaisevaa. Olen tajunnut, että kritiikeissä ei kannata piehtaroida liikaa, koska ne ovat enemmän tai vähemmän subjektiivisia tulkintoja. Jos joku ei pidä kirjastani, niin mitä sitten? En minäkään pidä Sigur Rosista, vaikka kriitikot ja taidehipsterit ylistävät bändiä. Toisaalta itseään ei saa arvottaa pelkän ylistävän kritiikin kautta. Vain kirjoittamalla voi kehittyä taiteilijana, ei piehtaroimalla kehuissa.

 

Mikä on ollut parasta tai pahinta/yllättävintä kirjailjaelämässä?

Mitään pahaa ei onneksi ole tapahtunut. Siihen on ollut totuttelemista, että yhtäkkiä minuun suhtaudutaan aikuisena ja ajattelevana ihmisenä, jolla on jotain painavaa sanottavaa, ei vain opiskelijanplanttuna. Tämä on vähän huvittavaakin. Ihan kuin älykkyysosamääräni ja kypsyyteni olisi mystisesti kasvanut kirjan julkaisemisen jälkeen, vaikka olen kirjoittanut määrätietoisesti 6-vuotiaasta lähtien.

 

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että kirjailijat ovat tuotteita lähes siinä missä kirjatkin ja heidän pitää olla valmiita ryhtymään julkkiksiksi. Oletko kokenut tällaista tai mitä ajattelet asiasta?

Suomalaisella esikoisnovellistilla ei onneksi ole pahemmin julkisuudesta rasitetta. Suhtaudun julkisuuteen melko positiivisesti, koska olen toimittajana tottunut siihen. Nyt vain olen ikään kuin kentän toisella laidalla. Julkisuutta voi jossain määrin hallita siten, että harkitsee, millaisiin haastatteluihin suostuu ja miettii, mitä sanoo. Tuskin ketään on väkisin pakotettu Seiskan bikinikuviin Mauritiukselle. Haastateltavalla on myös oikeus tarkistaa siteeraukset ennen kuin juttu julkaistaan.

En koe loukkaavana sitä, että ihmiset haluavat tietää myös kirjailijan yksityiselämästä. Toimittajana pidän parhaina niitä henkilökuvia, joissa ei vain luetella haastateltavan ansioluetteloa, vaan kerrotaan hänestä jotain arkista ja intiimiä. Ja intiimeistä asioista kertominen ei tarkoita sitä, että toimittajille pitäisi vuodattaa kaikki lapsuustraumansa.

En usko, että liian tuotteistettu kirjailija menestyisi Suomessa, jos hänellä ei ole sisällöllisesti mitään annettavaa. Suomalaiset vierastavat liiallista tyrkyttämistä ja haistavat aika hyvin yli menneen brändäyksen, jossa korean paketin sisällä kumisee tyhjyys.

 

Millaisia terveisiä lähettäisit tuleville esikoiskirjailijoille?

Kirjoita paljon ja ole sitkeä. Kustantajat eivät etsi vain lahjakasta kirjoittajaa, vaan ihmistä, jonka kanssa voi tehdä yhteistyötä, ja jolla on vahva pää ja hyvät istumalihakset. Vaali kirjoittamisen lisäksi tärkeitä ihmissuhteita, koska ystävyys, yhteisöllisyys ja rakkaus tukevat luovuutta. En usko myyttiin eristäytyneestä, maailmaa ja ihmisiä vihaavasta väärin ymmärretystä taiteilijasta.

 

Mitä kirjoitat nyt tai julkaiset seuraavaksi?

En halua paljastaa liikaa, koska olen vähän taikauskoinen. Sanotaan nyt näin, että työn alla on pidempi teksti, jolle kustannustoimittaja on näyttänyt vihreää valoa. Mutta haluan kirjoittaa sen valmiiksi rauhassa ilman aikataulupaineita.

 

Janica Brander: Lihakuu. Otava, 2011

Kustantajan kirjaesittely
 
 
 

Vaaditaanko kirjailijoilta nykyisin liikaa julkisuudessa oloa? Luetko kirjat kirjoina vai seuraatko myös ihmisiä kirjojen takana? 

Kulttuuri Kirjat Työ

A. S. Byatt: Lasten kirja (vaikutelmia)

byatt_lasten_kirja.jpg

 

En ole suuren suuri jouluihminen, mutta kaipaan minäkin tähän joulun ja vuodenvaihteen aikaan jotakin satumaista, mielellään myös kirjojen muodossa. Joulun aikaan myös kuvittelen aina uppoutuvani johonkin tiiliskivilukuromaaniin, vaikka tuskin niin kauheasti tänääkään jouluna oikeasti luen.

Jotta jouluun kuuluisi edes puolikas tiiliskiveä, aloitin pari päivää sitten A. S. Byattin houkuttelevan vanhanaikaiselta ja taianomaiselta kuulostaneen ja näyttäneen teoksen Lasten kirjan; tarkoituksenani ei ole lukea vain sitä (971 sivua!) lähiaikoina, vaan nautin Lasten kirjasta palasen silloin tällöin. Pidin Byattin Riivauksesta, joskaan en ehkä tarpeeksi, kun huomaan aika pitkälti jo unohtaneeni teoksen.

Mutta Lasten kirjaa en unohda, sen luulen tietäväni jo nyt. Kirja on todella paksu ja olen jo neljännessä luvussa hieman sekaisin henkilöissä, mutta se ei haittaa. Tässä on ihana tunnelma! Ote sivuilta kirjan melkein ensiriveiltä:

Julian Cain oli kotonaan South Kensingtonin museossa. Hänen isänsä, majuri Prosper Cain, oli museon jalometallien erikoisintendentti. Julian oli juuri täyttänyt viisitoista vuottan ja sisäoppilaana Marlowen koulussa, mutta oli kotona toipumassa pahasta keltataudista. Hän oli rakenteeltaan hento, ei pitkä eikä lyhyt, kasvonpiirteet olivat terävät ja iho kelmeä ilman keltatautiakin. Hänellä oli yllään koulupuku ja suorat mustat hiuksensa hän kampasi keskeltä jakaukselle. 

Tämä kolkutteli heti joitakin Alcott- ja muita tyttökirjamuistoja minussa. Mennyt maailma (Britannia ja muu Eurooppa), yksityiskohtainen kerrontatapa, orpolapsi, hyväntekeväisyyttä (orpo pelastetaan), salaisuuksia (ennen pelastumistaan orpo asuu salaa museossa, piirtää päivisin ja nukkuu öisin hautakivellä). Polvihousuja, juhannusjuhlia, Shakespearen näytelmiä, naimakauppoja ja ennenaikaisia kuolemia… Sisäoppilaitos ja keltatauti! Juuri tällaisia vanhan ajan kirjoja rakastin lapsena. Milloin en istunut nenä kirjassa, kuvittelin olevani kirjojen maailmassa.

Jo toisessa luvussa kävi ilmi, ettei tämä ole oikeasti lasten kirja, tai ainakin tämä on paljon suorasukaisempi kuin häveliäät, opettavaiset lapsuudenlukemistoni, varmasti rankempikin. Aikuisena en myöskään jaksaisi näin ”vanhanaikaisia” kirjoja jatkuvasti, mutta juuri nyt kirja tuntuu aivan täydelliseltä. Ja vaikken enää hihku, että eläisinpä 1800-1900-lukujen vaihteen elämää, nyt nautin jo siitä, että kirja herättää vaistomaisesti tunteen: miten kiinnostavaa tätä onkaan varmasti ollut suunnitella ja kirjoittaa!

Kyseessä on siis aikamatka vanhaan Britanniaan. Parasta olisi lukea tämä jossain maalaiskartanossa, mutta paremman puutteessa kynttilänvalo + sherrylasi + kotisohva tarjoavat sopivat puitteet nekin. 

Kiinnostuin kirjasta, kun Helsingin Sanomien Suvi Ahola esitteli sitä ja sen aatemaailmaa monipuolisesti. Kirjabloggareista teoksen (alun) on lukenut ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria. Karoliinan Kirjavassa kammarissa taas voi äänestää, josko kirja sopisi keväällä kimppaluettavaksi.

Sopii se, kaikenlaiseksi luettavaksi vanhojen tyttö- ja nuortenkirjojen sekä historiallisten, yhteiskunnallisten tarinoiden ystäville. Myös laadukkaaksi joululahjaksi!

Palaan asiaan. Nyt hautaudun Lasten kirjan kanssa viltin alle. Onneksi myrskytyyli helisyttää ikkunoita.

”Ja miksi sinä haluat isona, Florian?”

”Kettu”, sanoi Florian vuorenvarmana. Minusta tulee kettu, joka asuu metsässä ketunkolossa.” (s. 93)

A. S. Byatt: Lasten kirja (The Children’s Book). Teos, 2011.Suom. Kersti Juva. Ulko-asu ja kansi: Iira Oivo.

Kustantamon kirjaesittelyssä on mukana tekstinäyte

Kulttuuri Kirjat