Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

moottoripyorallahimalajalle.jpg

 

Sanon suoraan, etten ole koskaan halunnut matkustaa Intiaan. Pari pitkää Aasian-matkaa ovat tuoneet olon, että muiden paikkojen kaoottisuuden ja kurjuuden vielä kestän, mutta Intia olisi liikaa joka aistille ja mielenrauhalle. En olisi varmaan tarttunut Satu Rommin matkakirjaankaan, ellei siinä olisi liikuttu Pohjois-Intiassa moottoripyörällä. Mooottoripyöräily on minun ja etenkin mieheni uusi harrastus.

Pitkä taustoitus, mutta nyt itse asiaan: onneksi Satu Rommi ja hänen italialainen miesystävänsä kulkevat mopolla, sillä muuten olisin jäänyt paitsi sekä viihdyttävää että opettavaista, mukavaa vaihtelua marraskuuhun tuovaa lukukokemusta.

Moottoripyörämatka on – yllätys – miehen unelma. Pari lähtee liikkeelle vanhalla Royal Enfield -pyörällä Mysoresta, jossa Satu Rommi on pitänyt kahvilaa ja toimii joogaopettajana (hän on kirjoittanut näistä kokemuksista teoksen Kahvia ja guruja). Heti alkuun tulee vaikeuksia: Rikshakuskit huijaavat matkalla junalle, jonka on tarkoitus kuljettaa Sadun ja hänen miehensä sekä ystävänpariskunnan moottoripyöriä alkumatkan. Junassa paikalliset haastavat riitaa ulkomaisten kanssa ja perillä selviää, että toinen pyöristä on jäänyt junasta. Intiaan ei selvästikään kannata lähteä kellon kanssa, sillä usein matkaan tulee syystä tai toisesta päivien pysähdyksiä.

Reissu ei muutenkaan kuulosta miltään rentouttavalta hemmottelumatkalta. Sääolosuhteet ovat kurjat, vuoristotiet vielä kurjempia. Kirjassa podetaan vatsa- ja vuoristotautia, kohdataan huijareita, kähmijöitä ja känniläisiä, moni suunniteltu nähtävyyskin jää näkemättä. Satu Rommi toteaa suoraan: Intia turruttaa minut. Minusta ei tullut empaattisempaa tai myötätuntoisempaa, vaan vähemmän empaattinen ja myötätuntoinen. Voin käskeä pientä nälkäistä kerjäläislasta painumaan helvettiin. – – Tämä ei ole hyvä juttu, mutta luulen, että mieli kehittää tämän asenteen eräänlaiseksi henkiseksi suojautumiskeinoksi, koska muuten minua ympäröivä uskomaton kurjuus tekisi minut hulluksi. 

Ja kaikesta tästä huolimatta kirja on ihana ja kiinnostava! Matkapäiväkirjamaisen kepeä teksti etenee sujuvammin kuin sen kuvaama matka ja kirjassa on paljon kiinnostavia maantieteellisiä ja sosioekonomisia seikkoja; myös uskonnollisia, filosofis-elämänasenteellisia ja kulinaarisia asioita sivutaan tuon tuosta.

Tämä kirja ei ollut minulle liikaa, vaan melkein koin sen kaikilla aisteillani – tai ainakin kuvittelin näkeväni Aasian valon, haistavani sen löyhkän, kuulevani sen kakofonian. Luulen myös tietäväni, mitä Satu Rommi tuskailee, kun hän ei ensin tunnu löytävän sitä pyhää ja mystistä, taianomaista Intiaa, jotka muut (länsimaiset) matkaajat niin helposti löytävät. Ja ymmärrän myös, että hänen piti tehdä matka löytääkseen sen lopulta: Himalajalla pääsin taas kokemaan Intian matkailijan näkökulmasta ja muistin, millaista Intiassa voi olla, kun kaikki on uutta ja eksoottista eikä tarvitse huolehtia mistään. Himalajalla ihastuin Intiaan uudelleen.

Toisaalta en ymmärrä lainkaan, että meistä kenenkään pitäisi matkustaa ainakaan ”aidoille, turmeltumattomille” seuduille, joissa tässäkin kirjassa osin liikutaan. Satu Rommi ei nosta itseään yhtään muita paremmaksi, kun hän pohtii, miten huono vaikutus länsimaisella elämäntavalla ja turismilla on ollut joihinkin seutuihin. Hän sanoo, että ennen kierrättäminen oli luonnollinen elämäntapa Intiassa, mutta nyt keskiluokka ei halua kierrättää mitään, kun on varaa ostaa uutta. Ja etteivät meidän niin helposti onnettomina pitämämme köyhät ja maalaiset aasialaiset tunteneet masennusta edes yleisenä ilmiönä, ennen kuin kuului huhuja, että jossain kaukana ihmiset syövät masennukseen hoitoon jopa lääkkeitä.

Monipuolinen kirja siis. Suosittelen sitä reippureissaajille ja Intia-faneille, ylipäätään Aasiasta kiinnostuneille (lopussa on myös pari faktalukua). Moottoripyöräilijöille suosittelen kirjaa sillä varauksella, että tästä kirjasta voi saada varsin hurjia vaikutteita ja erikoisia matkahaaveita.

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle. Basam Books, 2011

Kustantajan kirjaesittely

Kulttuuri Kirjat

Kari Hotakainen: Kotka (satu)

kaikenmaailmanelainsadut1.jpg

 

Sain jokin aika sitten ihanan aarteen, Otavan julkaiseman satukokoelman Kaiken maailman eläinsadut. Kirjassa on klassikkosatuja Aisopoksen faabeleista lähtien ja loppuhuipentumana suomalaisten nykykirjailijoiden satuja. Teos on varsin monipuolinen ja yleissivistävä, sekä lapsille että aikuisille sopiva.

Olen kirjoittanut tästä kirjasta aiemminkin, ja silloin ihastelin erityisesti sen kuvitusta – Matti Pikkujämsä on taitava. Nyt päätin katsoa, miten Suomen kansan ikisuosikki Kari Hotakainen satuilee.

Harmikseni täytyy todeta, ettei Hotakaisen satukokoelmaan kirjoittama tarina Kotka ollut odotuksieni veroinen. Se alkoi kyllä lupaavasti, niin että ihan tirskahtelin, kun kuvittelin julkisuustyrkkyä tatuoivaa lehmää. Myös epäperinteinen aihe kiinnosti: 

Kerran oli lehmä, jolle ei riittänyt tavalliset navettahommat. Lehmä alkoi tökkiä ihoon kuvioita. Omasta mielestään hän oli ihotaiteilija, muitten mielestä tökkijä. Ihmiset eivät oikein innostuneet tökkimisestä, vaikka lehmä keimaili lehdissä ja kikatti televisiossa.

Hymyilytti minua sekin, että lehmän luona kävi tökittävänä mainioita hahmoja, kuten  keinottelija Jaakko Vatsanalus. Kuitenkin tuntui, että joko satu loppui liian lyhyeen tai jotain siitä meni minulta ohi. Äkkiä lehmä vain kyllästyi hommiinsa ja palasi navettaan; sitä ennen hän tatuoi elämänsä hienoimman kuvan eräälle lähetille.

En tiedä, miten lapsi suhtautuisi tähän satuun, koska minusta siinä ei ollut juurikaan sellaisia asioita, joihin lapsi voisi tarttua. Aikuinen kyllä huomasi siinä julkisuushakuisuus- ja burnout-teemoja, mutta kovin sadulta tämä ei minusta tuntunut. Olisin kaivannut kunnon lopetusta. Tiedättehän: Sen pituinen se. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai jotain modernimpaa ja kokeilevampaa, mutta jotain sellaista, joka lopettaa sadun, ”sulkee” sen. Tai ehkä nykysaduissa voi olla avoin loppu?

Samassa kirjassa on satu myös Eeva Tikalta (vihdoinkin olen lukenut Tikkaa, edes yhden sadun verran!). Se vastaa enemmän satukäsitystäni ja loppuukin niin kuin satujen perinteisesti kuuluu: Sillä jokaisen Tähtimeri on siellä, mistä kaivattu löytyy ja jokaisen rakastettu on kuin taivaasta syliin pudonnut tähti. En ole aikuisena erityisen innostunut rakkaustarinoisa, mutta lapsena olisin varmasti rakastanut tuota satua.

Olen lukenut niin vähän nykysatuja, etten osaa suositella niitä asiantuntevasti. Vinkkaan kuitenkin, että Leena Parkkisen hassunhauska, niin ikään lehmästä kertova Miss Milky Ray sopii aikuisillekin. Myös Päivi Alasalmen lastensadut kuulostavat kiinnostavilta. Maija kirjoitti juuri Alasalmen teoksesta Turhamainen aasi.

Jatkan Kaiken maailman eläinsatujen lukemista silloin tällöin, mutta Hotakaisen tuotannossa taidan keskittyä tästä lähin aikuisten kirjoihin.

Katriina Kauppila, toim. Kaiken maailman eläinsadut. Otava, 2011

Kustantamon kirjaesittely

P.S. Tutustu myös Katjan Lumiomena-blogissaan esittämään satuhaasteeseen!

Kulttuuri Kirjat