Blogiajan Top 10

id-100153450.jpg

 

Monessa kirjablogissa on viime viikkoina listattu blogiajan parhaita kirjakokemuksia. Minäkin tartuin haasteeseen, vaikka listaaminen nimenomaan haasteelliselta tuntuikin. Päätin olla kylmäpäinen – hmmm, no, ainakin lukutoukkamaisen kylmäpäinen – ja tehdä listan äkkiä omien mielikuvieni perusteella, vilkuilematta blogitekstejä.

Listasta tuli tällainen. Huomasin listaavani tunteella. Vaikka kirjat ovat minusta kirjallisestikin onnistuneita, ovat nämä kirjat myös niin ihania, että ansaitsevat listapaikan.

 

1. Claudie Gallay: Tyrskyt

Alun perin lohtukirjaksi hankitusta teoksesta on tullut yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Olen lukenut kirjan kolmena peräkkäisenä keväänä, tänä vuonna vielä en, mutta melkein taas tekisi mieli ainakin selailla kirjaa… Vaikka olen viettänyt Ranskassa vain joitakin päiviä, rakastan Ranskaa, merta, myrskyjä, salaisuuksia, haikeankirpeää rakkautta, kaihoa, merilintuja, luontoa, originelleja ihmistyyppejä… Siispä rakastan kaikkea tässä kirjassakin. Gallayn runollinen lause on tiivis, tarkka ja hienovireinen. Käyn aika ajoin ulkomaisilla sivustoilla tutkailemassa, onko Gallaylta ilmestynyt jo uusi teos. Kun niin käy, vaadin, että se suomennetaan välittömästi! Viimeisin Tyrskyt-juttuni löytyy täältä. Jutussa on linkit aiempiin bloggauksiini sekä juttuun Gallayn Suomen-vierailusta.

 

2. Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien

Iloitsen suuresti, että tämä runokokoelma on keikkunut pian jo kaksi vuotta vanhan kirjablogini luetuimpana tekstinä. Minusta tuli tämän kirjan ansiosta Eeva Kilpi -fani kertaheitolla, sekä kirjailija- että ihmis-Eeva Kilven ihailija. Innostuin ja kiinnostuin myös runoudesta aivan uudella tavalla Perhonen ylittää tien -teoksen ansiosta. Pokkarini on täynnä post it -lappuja ja aivan kärsinyt, mutta en välitä, se on rakkaudesta ruttuinen. Ks. bloggaukseni täältä.

 

3. Märta Tikkas -viikonloppu

Hahaa, saanpa listalle monta kirjaa, kun nostan blogikokemusten parhaimmistoon Märta Tikkaselle omistetun lukemisteemaviikonlopun viime kesältä. Tuo viikonloppu on tärkeä lukumuisto paitsi Märtan takia – omistan hänen koko tuotantonsa ja myös Märta Tikkanen kuuluu kaikin tavoin ihailemiini kirjailijoihin – myös siksi, että oli ihastuttavaa lukea pitkästä aikaa monta saman kirjailijan teosta putkeen ja vielä yhdessä. Suureksi ilokseni Märta Tikkanen sai tuon teemaviikonlopun ansiosta uusia lukijoitakin! Teemaviikonloppupostaus on täällä, lisäksi olen kirjoittanut jutun Ainakin 13 syytä lukea Märta Tikkasen Kaksi.

 

4. Kerstin Ekman: Herran armo, Sudentalja-trilogian nro 1

Olen lukemassa parhaillani romaania, joka on suuri tarina ja kertakaikkisen viehättävä, ihana kirja, mutta josta puuttuu joku sellainen roso, joka todella hätkähdyttäisi tai ravisuttaisi minua. Kerstin Ekmanin raju, kaunis, hurja ja myös hurjan inhimillinen Herran armo on jäänyt mieleeni tällaisena teoksena. Lyhyesti sanottuna: minua puhutteli tässä teoksessa kaikki. En ymmärrä, miksen ole vieläkään lukenut trilogian toista ja kolmatta osaa. Ensimmäiseen osaan voit tutustua täällä

 

5. Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu

Luen harmillisen vähän elämäkertoja, vaikka pidän niistä. Helena Ruuskan noin vuosi sitten ilmestynyt Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu on jäänyt mieleeni niin kirjailija- ja kulttuurielämän kuvauksena kuin kiinnostavana katsauksena mm. kaupunkikulttuuriin. Aina kun kuulen puhuttavan Herttoniemestä, ajattelen tätä kirjaa ja kuvausta ensimmäisistä rivitaloista: rivitalot edustivat aivan uudenlaista asumista, perhekulttuuria, roolijakoa – uutta maailmaa. Äärettömän mielenkiintoine kirja! Kurkkaa bloggaukseni täältä.

 

6. Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Viime kevät, tai oikeastaan koko viime vuosi, jäi mieleeni erityisesti vaikuttavien tietokirjojen aikana. Maria Peuran Antaumuksella keskeneräistä en tapojeni mukaisesti hotkaissut nopeasti, vaan nautin ja makustelin pala palalta – antaumuksella. Omakohtainen kuvaus kirjoittajaksi kasvamisesta on myös kertomus luovuudesta ylipäätään. Teos on myös todella rehellinen ja intiimi, vähän kuin lukisi toisen päiväkirjaa. Tutustu.

 

7. Haruki Murakami: kaikki lukemani teokset

”Kaikkien” suosikki Murakami on pakko ottaa listoille, sillä olen löytänyt hänet blogiaikoinani ja kiinnostukseni yhtäaikaa selkeästi mutta kuitenkin niin unenomaisesti kirjoittavaa kirjailijaneroa kohtaan vain kasvaa. Ensimmäinen lukemani Murakamin teos oli Kafka rannalla. Se taisi olla myös ensimmäinen teos, jossa en ollenkaan hermostunut, että mitä tahansa saattoi tapahtua. Murakamin ohella ihailen mm. Leena Krohnia, Pasi Ilmari Jääskeläistä (erit. Lumikko ja yhdeksän muuta) sekä Johanna Sinisaloa (erit. Ennen päivänlaskua ei voi) siitä, että he osaavat yhdistää tasapainoisesti loogisen ja epäloogisen, tavalla joka sopii myös tällaiselle kirjoista uskottavaa maailmaa hakevalle realismin ystävällekin. Viimeisin ja tavanomaisin Murakami-kokemukseni on Norwegian Wood.

Jos ja kun Murakami on länsimaalaisjapanilainen, niin viime vuosina olen ihastunut myös aitojapanilaiseen kirjallisuuteen. Kahden teoksen perusteella olen vakuuttunut myös Yasunari Kawabatan neroudesta ja siitä, että hän ei ole voinut kirjoittaa mitään huonoa. Katso bloggaus teoksesta Lumen maa.

 

8. Astrid Lindgren – elämän kuvat

Toissakesänä sain ystävältä lahjaksi aarteen: rakastetusta lastenkirjailijasta kertovan elämäkerran Astrid Lindgren – elämän kuvat. Se avasi uusia näkymiä Lindgreniin kirjoihin, joita minäkin olen lapsena lukenut kerta toisensa jälkeen ja Ronja, Ryövärintyttären tapauksessa vielä aikuisenakin.

Kirjablogimaailmakin on antanut minulle aarteen, nimittäin yhteisön, jossa on luontevaa muistella lapsuuden lukukokemuksia, lukea lapsuuden suosikkeja vielä aikuisenakin ja ylipäätään keskustella mistä tahansa lukemiseen liittyvästä, ja aina on tarjolla sekä ymmärrystä että uusia näkökulmia. Kun kerroin aikoinani siskolleni, että harkitsen kirjablogin perustamista, koska minusta ei olisi päiväkirjamaisen blogin pitäjäksi, hän kommentoi: ”Mutta lukukokemushan voi olla hyvin yksityinen.” Kuinka oikeassa hän olikaan! Mutta se kirjanystävien kommunikoinnissa onkin parasta: yksityisestä tulee yleistä ja toisin päin.

 

9. Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Olen joskus kirjoittanut siitä, miten Lionel Shriver on ihanan ilkeä. Olin lukenut ainakin kuulun Poikani Kevinin jo ennen blogiaikojani, ja kun mm. Kevinistä ja muista Lionel Shriverin teoksista alkoi tulla enemmän blogijuttuja, mieleni on tehnyt välillä huutaa väliin: ”Mutta minä luin häntä jo aiemmin, löysin hänet itse!” Olen siis ihaillut viiltäväntarkkaa Shriveriä jo monta vuotta. Ja toki olen oikeasti myös iloinnut siitä, että hänestä on tullut myös kirjablogeissa tiuhaan näkyvä kirjailija. En saanut luettua Shriverin uusinta teosta englanniksi, mutta tiedän, että luen sen suomeksi heti kun mahdollista.

Minulle tärkein Shriverin teos on se, joka on monista liian pitkä ja tylsä. Minusta taas elämän sattumanvaraistenkin valintojen suuruudesta kertova Syntymäpäivän jälkeen oli lähes hyytävän osuva. Viimeksi ajattelin tätä teosta, kun luin kotimaista uutuutta, Annamari Marttisen pettämisdraamaa Mitä ilman ei voi olla.

 

10. Helmi Kekkonen: Kotiin

Pieni, suuri, ihana novellikokoelma! Kotiin oli koskettava jo ensimmäisellä lukukerralla, ja toisella se ihan yllätti minut: tässä on toistaiseksi ainoa kirja, joka on saanut minut vuodattamaan kyyneliä ihan pelkästä ihanan kirjallisuuden aiheuttamasta liikutuksesta ja vieläpä aamuruuhkaisessa junassa.  Kirja ansaitsee siis todellakin listapaikkansa! Tässä linkki liikutusbloggaukseeni.

 

Olen aloittanut tuon Kotiin-kokoelman bloggauksen näin: ”Joidenkin kirjojen kanssa tietää tulleensa kotiin. Olo on samaan aikaan pakahtunut ja rauhoittunut, lohduton ja lohdutettu, onnellinen – hyvä.” Samaa voisin sanoa kaikista tämän Top 10 -listan teoksista. Vaikka ne ovat keskenään erilaisia, niistä kaikista on tullut sellainen hyvä olo, jonka vain kirjallisuus voi (minulle) tarjota.

 

***

Niin ja listalle olisi toki kuulunut Tove Janssonkin, mutta olen kirjoittanut hänestä niin paljon, että asia lienee sanomattakin selvä. Pieni suuri aarre -osastoon kuuluu myös Peter Bichselin Lastentarinoita, jonka tiedän pitäväni ikuisesti omassa kirjahyllyssäni ja jonka innoittamana tarinoin joskus itsekin. Kirjasta syntynyt muistelukeskustelu on myös yksi kirjablogiaikani hauskimpia!

 

Mikä kirja kosketti? Kerro suosikkikirjoistasi (vaikket olisi niistä blogannutkaan)! Oletko lukenut minun Top 10 -listani kirjoja?

 

 

Kuva: Freedigitalphotos

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Ajattelin tänään

Mistä kirjasta jäi tyhmä olo?

id-10021906.jpg

Lukutoukan painajainen: kirja on luettu, mutta muistikuvat ovat pelkkää tyhjää.

Kirjaviisaus on kyllä tuttu käsite, mutta viime aikoina olen miettinyt kirjatyhmyyttä. En tarkoita tilannetta, kun ei tunnista yhtään kirjallisuuspalkintoehdokkaana olevaa teosta, enkä niinkään sitäkään, kun ei ihastu kirjaan yhtä paljon kuin muut lukijat; minulle kävi niin esimerkiksi Katja Ketun Kätilön kanssa. Tarkoitan sitä, että joskus kirjaa lukiessa tai jopa sen kokonaan luettuaan tuntee olonsa yksinkertaisesti tyhmäksi

Juuri äsken minulla oli kyllä tykkäämättömyys-epäymmärrys-yhdistelmäkokemus, sen Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi -romaanin kanssa. Minusta kirja oli epäuskottava muun muassa sen suhteen, millaisia muistoja päähenkilöllä oli. Sitten Facebookissa esitettiin tulkinta, että juuri muistot ja niiden häilyvyys olivat kirjan sanoma. Mietin, olinko kadottanut jonkun hienon tason ja lukenut kirjaa liian konkreettisesti. Sittemmin Kirsin kirjanurkan Barnes-keskusteluun tuli suora kommentti. Kommentoija sanoi: ”Minulle jäi kirjasta sellainen olo, että olen tyhmä, kun en tajua.”

Tyhmyyttä on liikkeellä. Sain tällä viikolla myös paljon ja hankaliakin teoksia lukevalta sukulaiselta tekstiviestin: ”Oletko lukenut José Saramagon Baltasar ja Blimundaa? Olen yrittänyt, mutta ei etene. Kauhean rönsyilevät virkkeet ja kerronta. Huh.” Minulla ei ole Saramago-kokemusta lainkaan, mutta tiedän tuskailijan onnistuneen lukemaan muita Saramagon teoksia.

Minulle eniten tuskaa ja tyhmää oloa ovat aiheuttaneet kirjat, jotka olen aloittanut useaan kertaan, mutta en ole edennyt alkua pidemmälle, esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi ja Paul Austerin New York -trilogia. Margaret Atwoodin Yli veden -teoksesta tai Antti Hyryn Uunista, josta kuitenkin pidin, ei jäänyt mieleen kuin epämääräisiä häivähdyksiä. Olen lukenut molemmat teokset lukupiiriä varten ja viimeistään lukupiiritapaamisessa huomannut, että olen tyhmä, en osaa sanoa teoksista mitään. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun yrittää lukea kirjaa illalla viime voimillaan vuoteessaan? Kirja sekoittuu uneen ja vaikka lukisi saman kohdan moneen kertaan, mieleen jää vain epämääräinen aavistus tekstin sisällöstä ja tarkoituksesta. Joistakin kirjoista sellainen olo jää ihan valveilla lukiessakin! (Tuo Atwood kyllä harmittaa, koska sittemmin olen lukenut ja ymmärtänyt monia hänen teoksiaan, tuohon hankalaan pitää vielä joskus palata.)

 

Kerro, mistä kirjasta jäi tyhmä olo ja miksi!

 

kuva: Free digital photos

 

 

 

Kulttuuri Kirjat Höpsöä