Todentuntuinen pettämisdraama: Annamari Marttinen, Mitä ilman ei voi olla
Mitä ilman ei voi olla? Minä heräsin keskellä yötä viime viikolla, enkä voinut olla ilman Annamari Marttisen kirjaa. Todentuntuinen kertomus kolmiodraaman tiivistyvistä kuvioista piti niin otteessaan, että oli pakko valvoa muutama tunti ja katsoa, miten kirjassa käy lähes nelikymppiselle Iirolle ja hänen samanikäiselle vaimolleen Vaulalle, kun Iiro alkaa salaa tapailla nuorempaa naista, kaunista balettitanssijaa Liljaa. Ja kyllä Liljankin kohtalo tietenkin kiinnosti.
Sekavastihan heille kaikille käy – tarkkoja yksityiskohtia paljastamatta. Tämä oli ensikosketukseni Marttisen tuotantoon ja se osoittautui sellaiseksi kuin olin käsittänytkin aiempien kirjojen arvioiden perusteella. Sujuvaa, paikoin viiltävän tarkkaa, kuvailua tavallisten ihmisten sinänsä tavallisista arjen ja parisuhteen hetkistä, sellaisista, jotka tavanomaisuudestaan huolimatta voivat olla elämää suurempia ja kaiken mullistavia.
En tiedä, olisiko pettämiskertomus ollut minusta niin kiinnostava ja vaikuttava, ellei se olisi niin hyvin kerrottu. Mieleeni tuli jopa suuresti fanittamani Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, sillä kirjoissa ja kirjailijassa on jotain hyvin samaa. Shriver ja Marttinen tietävät, miten oikukas ja ilkeäkin, epäluotettava, ihmismieli on silloinkin kun ihminen ei oikeastaan haluaisi mitään pahaa läheisilleen. Ja ennen kaikkea nämä kirjat osoittavat pelottavan hyvin, miten yksittäisillä teoilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia niin ikään sekä ihmiselle itselleen että hänen lähipiirilleen. Toisaalta Marttista lukiessa tuntui, että eikö tällaisia tarinoita ole jo kuultu tarpeeksi sekä livenä että mediassa, mutta juuri siksi tarina olikin niin tehokas. Tämä voisi olla melkein totta. Samaa muistan ajatelleeni monta kertaa Shriverin kirjaa lukiessani, ja tuossa kirjassa on vielä jännittävä kaksoistarinarakenne. Yksi tarina kertoo, miten päähenkilönaisen elämää jatkuu jos hän pysyy uskollisena aviomiehelleen, toinen taas, miten käy jos nainen pettää miestään.
Takaisin Marttiseen. Arvostin Mitä ilman ei voi olla -kirjassa sitäkin, ettei hän asettunut erityisesti kenenkään päähenkilönsä puolelle, vaan näytti kaikki suhdesotkun tahot sekä hyvinä että pahoina, siis inhimillisinä. Sama tapahtuma käytiin usein läpi ainakin kahden osapuolen näkökulmasta, mikä oli aluksi mielestäni toisteisuudessaan uuvuttavaa mutta osoittautui sittemmin hyväksi tehokeinoksi. Lukiessa olisi usein tehnyt mieli raivota päähenkilöille ja ravistella heitä heidän typeryydestään ja päättämättömyydestään. Veikkaisin myös, että jos kirjan tilanne liippaisi omaa elämäntilannetta, tarina olisi vielä ahdistavampaa mutta sitäkin terapeuttisempaa luettavaa.
Suosittelen siis sujuvasta kielestä sekä vähemmän sujuvista ihmissuhteista kiinnostuneille.
Yle Areenalta löytyy Marttisen haastattelu, joka on kuunneltavissa 19.5. asti.
Tekstinäyte s. 17:
Hetki oli siinä. Se oli käsinkosketeltavan tiheä. Ulospäin se näytti kevyeltä, siltä että mitään eriskummallista tai tärkeää ei tapahtunut.
Joskus paljon myöhemmin Iiro muisteli tuota hetkeä ja ajatteli, miten lyhyt se oli, miten painava ja kirkas. Hän oli ajatellut, miten vähästä kaikki on kiinni. Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois. Koska mitään sellaista ei ollut sanottu tai tehty, joka olisi antanut kummallekaan luuloja tai aihetta mihinkään muuhun.
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi, 2013. Kannen kuva Corbis, kannen suunnittelu Laura Noponen
