Eloisa ja sympaattinen, tutkimusaiheisiinsa innolla paneutuva Anna Kortelainen on tietokirjailijasuosikkejani. Kun kuulin, että hän kirjoittaa kaunokirjallisen romaanin, puolikuvitteellisen tarinan isoisästään, tiesin heti, että tulen lukemaan kirjan. Sitä en tiennyt, että tuo kirja tuottaisi tekstejä myös meidän sukumme historiasta.
Ei kenenkään maassa -romaani lähtee liikkeelle valokuvasta. Juuri muuta Kortelaisella ei aluksi äidinpuoleisesta isoisästään ollutkaan, vain kuva noin puolivuotiaasta valkoisiin puetusta pojasta, viipurilaisäidin ja venäläisvälskärin aviottomasta lapsesta Reinosta.
Reino kuoli ennen kuin Kortelainen syntyi, mutta Reinon tarina ei jättänyt historioitsijaa ja kirjailijaa rauhaan. Osallistuin syksyllä keskustelutilaisuuteen, jossa Kortelainen kertoi, miten hän matkusti isoisänsä ja tämän äidin jalanjäljissä Viipuriin, katseli taloja ja katuja, tonki arkistoja, yritti ymmärtää, kuka isoisä oli. Reinosta kasvoi muusikko, hän pääsi Pariisiinkin, minkä kirjan kansikuvakin todistaa. Mutta kaikkea tietoa ei löytynyt. Tutkija Kortelainen koki ahaa-elämyksen: lopun tarinasta voikin kuvitella. Tietokirjan sijasta syntyikin romaani.
Pakko sanoa, että Reinon tarina oli minusta henkilö- ja ajankuvana todella kiinnostava, mutta romaanina ei aivan täydellinen. Kortelainen vie Reinon kautta huikealle aikamatkalle ja saa pohtimaan niin henkilö- kuin koko Suomen historiaa monelta kantilta. Yhdyn Hesariin, jossa juuri tänään arvioitiin, että Kortelaisen isoisästään piirtämä henkilökuva on hienoa mieskuvausta. Mutta. Koska tunnen Kortelaisen taustan tietokirjailijana ja tiesin että kaikki romaanin henkilöt ovat olleet olemassa, oli vaikeaa lukea tätä kaunokirjallisuutena. Kirja on myös romaaniksi hyvin tietokirjamainen: hyvin tarkasti kuvaileva, paikoin jopa raportoiva, dialogia on niukasti. Tekstistä aistii, että aihe on kirjoittajalle läheinen ja hän on tehnyt valtavasti taustatyötä, mutta lopputulos on jotain tietokirjan ja romaanin välistä. Olin vähän pettynyt, ja oikeastaan syyttä suotta. Pidän Kortelaisen tietokirjoista juuri siksi, etteivät ne ole puhtaan tietokirjamaisia, vaan kirjailija tuo oman persoonansa selvästi esiin; onkin hassua, miksi romaanimainen tietoteos (esim. Virginie) viehättää mutta tietokirjamainen romaani ei yhtä paljon? Kuitenkin minusta on arvokasta, että kaunokirjallisuutta lukissakin voi oppia ”oikeasta elämästä”. Ja koska tiesin ihmisten olleen oikeasti olemassa, välitin heistä lukiessani alusta asti.
Niin tai näin, vaikkei teoksen kerrontatapa täysin kiehtonut, kirja on tärkeä ja monenlaisille lukijoille sopiva. Siitä jää samanlainen olo kuin muistakin Kortelaisen teoksista: ne on hyvä pitää omassa hyllyssä, koska niihin palaa mielellään uudestaankin.
Vein Ei kenenkään maassa -romaanini kuitenkin juuri isänpäivälahjaksi Anna Kortelaisen terveisien kera! Tuossa syksyisessä keskustelutilaisuudessa Kortelainen sanoi toivovansa, että teos innostaisi ihmisiä kirjaamaan ylös muistojaan suvustaan, tai vaikka yksittäisistä esineistä. Kerroin omistuskirjoitusjonossa, että aion antaa kirjan lopulta vanhemmilleni ja pyytää heitä muistelemaan sukujaan. Kortelainen pyöräytti omistuskirjoitukseen vanhempieni nimet ja kiehtovan toteamuksen ”Tästä alkaa ajatusleikki, tästä alkaa tarina”, ja niin taitaa alkaa. Vanhemmat olivat innoissaan niin kirjasta kuin omistuskirjoituksesta ja kyllä – he lupasivat paitsi lukea romaanin myös kirjata omia muistojaan ja tietojaan ylös. Odottelen siis innokkaasti kirjakommentteja ja sukutarinoita.
Vinkkaan, että idean saa varastaa vaikka jouluna: pistä kirja pakettiin ja toivo vastalahjaksi muistelua. Vinkkaan myös, että Anna Kortelaisella on Primaa hipoen -blogi. Siellä hän on kertonut mm. siitä, millaista on kirjoittaa teoksiin omistuskirjoituksia.
Ei kenenkään maassa –teoksen on lukenut myös Suketus, joka ei myöskään nähnyt teosta kaunokirjallisena romaanina, mutta johon sen lukeminen jätti haikeuden. Turun Sanomissa on taas arvioitu, että teos on romaanina hyvin perinteinen.
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tammi, 2012
Kustantamon kirjaesittely
