Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot

jajasiskot.jpg

Rebecca Wellsin ystävyydestä ja perhesuhteista kertova kirja Jumalaiset jajasiskot oli suuri hitti Yhdysvalloissa 1990-luvun loppupuolella, ja Suomessakin siihen on ihastuttu sekä kirjana että elokuvana. Jajasiskot mainitaan usein, kun puhutaan ystävyydestä kertovista kirjoista; minä taas muistin taannoisesta ihanien kirjojen keskustelusta, että ai niin, sieppasin Jajasiskot kesällä mukaani kirjojenkierrätyspisteestä – nimenomaan ihanan ja hauskan lukuelämyksen toivossa.

Kirja ei ollut läheskään täydellinen, mutta sen parissa oli helppo viihtyä. 

Pidin siitä, että tarina sijoittuu Yhdysvaltojen syvään etelään, puuvillapeltojen keskelle ja katkarapuruokien äärelle. Kirjan viehättävimpiä kohtauksia oli kertomus Tuulen viemää -elokuvan ensi-illasta. Mietin, onko juuri Tuulen viemään ansiota, että syvä etelä tuntuu aina kovin tutulta (kirjalliselta) maisemalta, vaikken ole koskaan käynyt siellä päinkään. Vai onko vain ajatus kuumankosteasta kesäillasta ja keinutuolista puutalon verannalla jotenkin vastustamaton? Joka tapauksessa, kirja vei mukavalle nojatuolimatkalle niin Louisianaan kuin menneisyyteenkin. Jajasiskot ovat neljä vuoden 1920 tienoilla syntynyttä ystävätärtä, ja tarina seuraa heidän elämiään ja kaiken kestävää ystävyyttään 1990-luvun alkuun, jolloin yhden Jajan, Vivin, ja hänen 40-vuotiaan tyttärensä Siddaleen välit tulehtuvat. 

Parasta kirjassa oli miljöön ohella tuo vuosikymmenien pituisen ystävyyden kuvaus. Inhoan voimaannuttaa-verbiä, mutta onhan ajatus ystävistä, jotka kasvavat yhdessä tytöistä isoäideiksi kaiken jakaen ja toisiaan pahoissakin paikoissa tukien, melkoisen voimaannuttava. Jajat kuvataan railakkaiksi ja valloittaviksi persooniksi. Sen takia olinkin hieman yllättynyt, että heillä oli myös paljon ongelmia: en tiedä, montako litraa maissiviskiä ystävät siemailevat kirjan mittaan, mutta monta. Vivillä on myös synkkiä salaisuuksia, jotka ahdistavat hänen tytärtään niin, että hän peruu häänsäkin. Olisin mieluummin lukenut vain nk. naisenergiasta ja ystävyydestä kuin ongelmallisesta äiti-tytär-suhteesta ja parisuhdeongelmista. 

Niinpä minua alkoi vähitellen rasittaa sama asia, joka ärsyttää monessa muussakin lukuromaanissa: kirjasta ei saa tolkkua, onko tarina kepeä vai kipeä. Siedän ja ymmärrän hyvin sitä, että chick lit -tyyppisessä kirjallisuudessa hankaliakin asioita käsitellään samaan tyyliin kuin naiset rupattelevat (ensimmäisen) viinilasillisen ääressä, mutta kaunokirjallisuudelta odotan enemmän.

Paitsi ettei tämä kirja ollut erityisen kaunokirjallinenkaan… Mietinkin, että jos Jumalaiset jajasiskot olisi televisiosarja, se olisi varmasti luotto-ohjelmani: sellainen visuaalisesti viehättävä ja sujuva muttei täysin tyhjänpäiväinen sarja, jonka ääressä rentoutuisi. Lukijana olen taas vaativainen: haluan hyvän tarinan, hienoa kieltä, syvällisemmän otteen, uusia ajatuksia, ties mitä. Yritänkin jatkossa muistuttaa itseäni, ettei kepeältä kirjalta voi vaatia liikaa ja että jos haluaa kepeän tarinan, sen voi nauttia myös muussa kuin kirjallisessa muodossa.

Myös Vauhko on lukenut Jumalaiset jajasiskot tänä kesänä. Hän sanoo kirjan tuoneen mieleen Kathryn Stockettin Piiat, ja sama mielleyhtymä tuli minullekin: samoilla seuduilla ja osin samoissa teemoissa ja samassa ajassa liikutaan, samoin kevyttä ja vakavaa yhdistellen (Piioissa yhdistelmä toimi minusta Jajoja paremmin). 

Löysin myös Booksyn maininnan, että Jumalaiset jajasiskot jäi kesken, vaikka tarinassa olikin periaatteessa kaikki kohdallaan. Ymmärrän. Ymmärrän, miksi tätä kirjaa rakastetaan ja miksi sitä ei jakseta lukea – oma lukukokemukseni jäi jonnekin hullaantumisen ja pitkästymisen välimaastoon.

Oletko lukenut Jumalaiset jajasiskot tai nähnyt elokuvan? Elokuvan traileri löytyy YouTubesta.

 

Rebecca Welss: Jumalaiset jajasiskot (Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood, 1996). Gummerus, 1999. Suom. Marja Helanen-Ahtola

Kommentit (13)
  1. Reeta Karoliina, mainiosti sanottu: kirjailija/ohjaaja ymmärtää työnsä väärin! Mutta kieltämättä siltä välillä tuntuu… Jajassakin oli kyse ystävyydestä, mutta kyllä hyvin paljon muustakin.

    Mulle on jäänyt jostain tv-ohjelmasta mieleen samankaltainen äidin kommentti: ”Kaikki rakastavat lapsiaan, mutta minä myös åidän lapsestani.”

    Salla, kirja ei ole hömppää, mutta vähän erikoinen sekoitus sitä ja tätä se kyllä on… Saa nähdä, millainen mielikuva minulle ajan myötä kirjasta muodostuu. Ja kriittinen lukemine on kyllä tuttua. Enimmäkseen nautin siitä, mutta joskus on sellainen olo, että tekisi mieli komentaa itsensä ”vain lukemaan”….

  2. Sallan lukupäiväkirja
    11.9.2012, 18:32

    Minulle tämä kirja on nimeltä tuttu, mutten ole koskaan tarttunut. Olen tainnut ennakkoluuloisesti pitää nimeä vähän hölmönä ja liian hömpähtävänä. Selvästikään tähän ei ole syytä…

    Pohdit mielenkiintoisesti kepeän ja vaativan lukemisen ”vaatimuksia”. Minuakin välillä melkein harmittaa, etten ole enää yhtä kritiikitön lukija kuin teininä, jolloin ahmin ”historiallisia” rakkausromaaneja kiitollisena ja epäkriittisenä. Mutta minkäs sille mahtaa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *