Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

 

Lukeminen on kerroksellista. Se on päällimmäisin tunteeni, kun olen lukenut Siri Hustvedtin superbestsellerin Kaikki mitä rakastin juuri toiseen kertaan. Omat ja muiden lukukokemukset, tieto maailmasta, kaikki vaikuttaa lukemiseen, vaikka kuinka pyrkisi tarkastelemaan jokaista lukemaansa teosta objektiivisen viileästi.

Paitsi etten minä pyrkinyt. Halusin lukea Kaikki mitä rakastin -romaanin uudelleen juuri siksi, että halusin vertailla lukukertoja ja selvittää, onko kirja minusta edelleen erityinen.

Ensimmäisellä lukemisella se siis oli. Luin kirjan ilmeisesti vuonna 2007, koska luin sen vasta suomennettuna. Teos taisi olla ensimmäisiä lukemiani pohjoisamerikkalaisia lukuromaaneja, ja minusta sellaiseen tutustuminen oli hyvin miellyttävää ja innoittavaakin. Kaikki mitä rakastin on lajityypissään suorastaan täydellinen: Muutaman ihmisen  – taidehistorioitsijan, kuvataiteilijan, runoilijan, yliopiston opettajan – tarinoita seuraamalla Hustvedt saa käsiteltyä ihmisen eheyttä ja rikkinäisyyttä, onnea ja surua, tasapainoa ja epätasapainoa ja sitä, kuinka näitä äärimmäisyyksiä ei voi lopulta erottaa toisistaan. Tarkallaan kielellään hän saa luotua hyvin visuaalisen kirjallisen maiseman. Minä ainakin tiedän, miltä kirjan päähenkilöt näyttävät yliopiston luentosalissa tai taiteilijan ateljeessaan, miltä New York näyttää, millaisia taideteoksia kirjassa maalataan. Ja etenkin tiedän, miltä tuo kaikki tuntuu. Mutta: vaikka kirjassa tapahtuu paljon traagisiakin asioita, kerronta on pehmeää, sellaista, että tietää kuitenkin koko ajan lukevansa älykästä lukuromaania, eikä sellaista tekstiä, että kokisi lukiessaan suurta tuskaa joka käänteestä. Minulle tämän kirjan lukeminen onkin kuin laadukkaan muttei pysäyttävän elokuvan katsomista. Leffateatterin pimeydessä voi riipaista syvältäkin, mutta kun valot taas syttyvät elokuvan jälkeen, sitä räpyttelee hetken silmiään, oikoo jäseniään, nousee ylös ja palaa normaaliin elämään. Tarinan tunnelma voi jäädä viipyilemään, mutta se ei hallitse ajatuksia. Vertaus on ehkä kliseinen, mutta se tuli Hustvedtia lukiessani väistämättä vastaan. Oikeastaan ainoa asia, joka todella kosketti minua, oli kirjan kertojan Leo Hertzbergin vaimon Erican loputon suru ja tuska perhetragedian äärellä. Kun luin aamujunassa, miten Erica puri tyynyä murheen ahdistamana, huomasin itsekin purevani hampaitani yhteen.

Lukukokemus jäi silti hieman etäiseksi. Tällä toisella lukukerralla minua vastaan tuli nimittäin väistämättä myös paljon Hustvedt-tietoa.

Nyt lukiessani tiesin, että osa ystävistäni fanittaa tätä kirjaa vielä enemmän kuin minä, kun taas toisten mielestä se on uuvuttavan tylsä ja joistakin aivan kauhea ja ahdistava. Myönnän, että nuo ahdistavuudet menivät minulta aiemmin ohi, kun vain ihastelin newyorkilaista sivistyneen boheemiuden kuvausta. Nyt kiinnitin paljonkin huomiota hysteriatutkimukseen, erikoisluonteisiin lapsiin ja epätasapainoisiin aikuisiin, ylipäätään kirjan vakavampiin ja paikoin suorastaan angstisiin aiheisiin. Luettuani etenkin teoksen Kesä ilman miehiä ja tutustuttuani Hustvedtin esseeteokseen Living, Thinking, Looking tiedän, että juuri kaikenlaiset neurologiset oireet, hysteria ja muu epätasapaino ovat Hustvedtin keskeisteemoja. Nyt ajattelin, että vaikka Hustvedt kirjoittaa ihastuttavasti, hänen hahmonsa eivät ole ihastuttavia. Ja vaikka tavallaan arvostan sitä, että kirjailija palaa kerta toisensa jälkeen samoihin teemoihin, olen sittemmin huomannut, että Hustvedtilla on tapana suorastaan tuputtaa kirjoituksissaan noita teemojaan ja tietojaan. Tässä teoksessa tietoa ei tuoda esiin yhtä tietoisesti ja jopa snobbailevasti kuin Kesä ilman miehiä -romaanissa (tai epäromaanissa, kuten olen sitä luonnehtinut), mutta en voinut välttyä ajattelemasta taas, että Hustvedt on fiksu, mutta tietää sen varsin hyvin itsekin. Lisäksi minua sekä kiinnosti että ärsytti sittemmin julkisuuteen tullut tieto, että Hustvedtin puolisolla Paul Austerilla on epätasapainoinen poika, jonka piirteitä on Kaikki mitä rakastin -teoksen Markissa ja kenties muissakin Hustvedtin neuroottisissa hahmoissa. (Pahoittelen, etten nyt itse voi brassailla tiedolla, koska en löytänyt nettilähdettä, jolla todistaa tuo huhu Austerin pojasta. Oletan, että muutkin ovat sen kuitenkin kuulleet.)

Oliko toinen lukukokemus sitten huono, kun noin moni asia vei huomiota itse tarinalta ja osin ulkokirjallisetkin tiedot pyrkivät vaikuttamaan lukemiseen? Ei. Pidin kirjasta edelleen. Arvostan siinä juuri samoja asioita kuin ensimmäisellä lukemiskerralla, ja kieltämättä nuo tällä kertaa löytyneet rosot tekivät kirjasta mielenkiintoisemman.

Erityisesti ne tekivät itse lukemisesta mielenkiintoisempaa. En enää ”vain lukenut kirjaa”, vaan peilasin monia asioita sitä vasten. Kirjoitin vastikään vanhojen kirjojen lukemisesta ja viittasin juuri tämänkaltaiseen lukukokemukseen. Kun lukee tutun kirjan uudelleen, kokemus on yhtäaikaa tuttu ja uudenlainen. Voisin lukea muitakin Hustvedtin kirjoja uudestaan, vaikkapa Amerikkalaisen elegian.

 

***

Vielä. Vähän kaduttaa, että olen mennyt julistamaan blogissani tarkkoja lukuromaanien lukusuunnitelmia tälle kesälle, koska taas tuli huomattua, että jos olen hyvä lukusuunnitelmien tekijä, niin niiden romuttamisessa olen vieläkin parempi. Luin Kaikki mitä rakastin -romaanin siis osana löyhää lukuromaaniprojektia, ja lupaan, että luen sen Aikamatkustajan vaimonkin vielä tässä kesän mittaan. 

***

 

Oletko lukenut Kaikki mitä rakastin -romaanin tai muita Siri Hustvedtin teoksia?

 

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003). Tammi, 2007. Suom. Kristiina Rikman. Kannen kuvitus Alan Baker