Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

hustvedt_kaikkimitarakastin.jpg

 

Lukeminen on kerroksellista. Se on päällimmäisin tunteeni, kun olen lukenut Siri Hustvedtin superbestsellerin Kaikki mitä rakastin juuri toiseen kertaan. Omat ja muiden lukukokemukset, tieto maailmasta, kaikki vaikuttaa lukemiseen, vaikka kuinka pyrkisi tarkastelemaan jokaista lukemaansa teosta objektiivisen viileästi.

Paitsi etten minä pyrkinyt. Halusin lukea Kaikki mitä rakastin -romaanin uudelleen juuri siksi, että halusin vertailla lukukertoja ja selvittää, onko kirja minusta edelleen erityinen.

Ensimmäisellä lukemisella se siis oli. Luin kirjan ilmeisesti vuonna 2007, koska luin sen vasta suomennettuna. Teos taisi olla ensimmäisiä lukemiani pohjoisamerikkalaisia lukuromaaneja, ja minusta sellaiseen tutustuminen oli hyvin miellyttävää ja innoittavaakin. Kaikki mitä rakastin on lajityypissään suorastaan täydellinen: Muutaman ihmisen  – taidehistorioitsijan, kuvataiteilijan, runoilijan, yliopiston opettajan – tarinoita seuraamalla Hustvedt saa käsiteltyä ihmisen eheyttä ja rikkinäisyyttä, onnea ja surua, tasapainoa ja epätasapainoa ja sitä, kuinka näitä äärimmäisyyksiä ei voi lopulta erottaa toisistaan. Tarkallaan kielellään hän saa luotua hyvin visuaalisen kirjallisen maiseman. Minä ainakin tiedän, miltä kirjan päähenkilöt näyttävät yliopiston luentosalissa tai taiteilijan ateljeessaan, miltä New York näyttää, millaisia taideteoksia kirjassa maalataan. Ja etenkin tiedän, miltä tuo kaikki tuntuu. Mutta: vaikka kirjassa tapahtuu paljon traagisiakin asioita, kerronta on pehmeää, sellaista, että tietää kuitenkin koko ajan lukevansa älykästä lukuromaania, eikä sellaista tekstiä, että kokisi lukiessaan suurta tuskaa joka käänteestä. Minulle tämän kirjan lukeminen onkin kuin laadukkaan muttei pysäyttävän elokuvan katsomista. Leffateatterin pimeydessä voi riipaista syvältäkin, mutta kun valot taas syttyvät elokuvan jälkeen, sitä räpyttelee hetken silmiään, oikoo jäseniään, nousee ylös ja palaa normaaliin elämään. Tarinan tunnelma voi jäädä viipyilemään, mutta se ei hallitse ajatuksia. Vertaus on ehkä kliseinen, mutta se tuli Hustvedtia lukiessani väistämättä vastaan. Oikeastaan ainoa asia, joka todella kosketti minua, oli kirjan kertojan Leo Hertzbergin vaimon Erican loputon suru ja tuska perhetragedian äärellä. Kun luin aamujunassa, miten Erica puri tyynyä murheen ahdistamana, huomasin itsekin purevani hampaitani yhteen.

Lukukokemus jäi silti hieman etäiseksi. Tällä toisella lukukerralla minua vastaan tuli nimittäin väistämättä myös paljon Hustvedt-tietoa.

Nyt lukiessani tiesin, että osa ystävistäni fanittaa tätä kirjaa vielä enemmän kuin minä, kun taas toisten mielestä se on uuvuttavan tylsä ja joistakin aivan kauhea ja ahdistava. Myönnän, että nuo ahdistavuudet menivät minulta aiemmin ohi, kun vain ihastelin newyorkilaista sivistyneen boheemiuden kuvausta. Nyt kiinnitin paljonkin huomiota hysteriatutkimukseen, erikoisluonteisiin lapsiin ja epätasapainoisiin aikuisiin, ylipäätään kirjan vakavampiin ja paikoin suorastaan angstisiin aiheisiin. Luettuani etenkin teoksen Kesä ilman miehiä ja tutustuttuani Hustvedtin esseeteokseen Living, Thinking, Looking tiedän, että juuri kaikenlaiset neurologiset oireet, hysteria ja muu epätasapaino ovat Hustvedtin keskeisteemoja. Nyt ajattelin, että vaikka Hustvedt kirjoittaa ihastuttavasti, hänen hahmonsa eivät ole ihastuttavia. Ja vaikka tavallaan arvostan sitä, että kirjailija palaa kerta toisensa jälkeen samoihin teemoihin, olen sittemmin huomannut, että Hustvedtilla on tapana suorastaan tuputtaa kirjoituksissaan noita teemojaan ja tietojaan. Tässä teoksessa tietoa ei tuoda esiin yhtä tietoisesti ja jopa snobbailevasti kuin Kesä ilman miehiä -romaanissa (tai epäromaanissa, kuten olen sitä luonnehtinut), mutta en voinut välttyä ajattelemasta taas, että Hustvedt on fiksu, mutta tietää sen varsin hyvin itsekin. Lisäksi minua sekä kiinnosti että ärsytti sittemmin julkisuuteen tullut tieto, että Hustvedtin puolisolla Paul Austerilla on epätasapainoinen poika, jonka piirteitä on Kaikki mitä rakastin -teoksen Markissa ja kenties muissakin Hustvedtin neuroottisissa hahmoissa. (Pahoittelen, etten nyt itse voi brassailla tiedolla, koska en löytänyt nettilähdettä, jolla todistaa tuo huhu Austerin pojasta. Oletan, että muutkin ovat sen kuitenkin kuulleet.)

Oliko toinen lukukokemus sitten huono, kun noin moni asia vei huomiota itse tarinalta ja osin ulkokirjallisetkin tiedot pyrkivät vaikuttamaan lukemiseen? Ei. Pidin kirjasta edelleen. Arvostan siinä juuri samoja asioita kuin ensimmäisellä lukemiskerralla, ja kieltämättä nuo tällä kertaa löytyneet rosot tekivät kirjasta mielenkiintoisemman.

Erityisesti ne tekivät itse lukemisesta mielenkiintoisempaa. En enää ”vain lukenut kirjaa”, vaan peilasin monia asioita sitä vasten. Kirjoitin vastikään vanhojen kirjojen lukemisesta ja viittasin juuri tämänkaltaiseen lukukokemukseen. Kun lukee tutun kirjan uudelleen, kokemus on yhtäaikaa tuttu ja uudenlainen. Voisin lukea muitakin Hustvedtin kirjoja uudestaan, vaikkapa Amerikkalaisen elegian.

 

***

Vielä. Vähän kaduttaa, että olen mennyt julistamaan blogissani tarkkoja lukuromaanien lukusuunnitelmia tälle kesälle, koska taas tuli huomattua, että jos olen hyvä lukusuunnitelmien tekijä, niin niiden romuttamisessa olen vieläkin parempi. Luin Kaikki mitä rakastin -romaanin siis osana löyhää lukuromaaniprojektia, ja lupaan, että luen sen Aikamatkustajan vaimonkin vielä tässä kesän mittaan. 

***

 

Oletko lukenut Kaikki mitä rakastin -romaanin tai muita Siri Hustvedtin teoksia?

 

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003). Tammi, 2007. Suom. Kristiina Rikman. Kannen kuvitus Alan Baker

Kommentit (24)
  1. Ennen kirjan Kaikki mitä rakastin lukemista en halunnut tietää mitään sen enempää kuin kirjan liepeessä luki. Tiesin siis, että Siri Hustvedtillä on norjalainen tausta ja tämä oli asia, joka viehätti ennen lukemisen aloittamista. Ja tiesin, että kirjassa käsitellään jollain tavoin taidehistoriaa ja kahta perhettä. Aloitin lukemisen innokkaana – olen taidehistorioitsija ja taidekasvattaja, joka maalaa tauluja ja opettaa kuvataidetta, taidehistoriaa, kuvan katsomista ym. taiteeseen liittyvää sekä sen lisäksi harrastaa kirjallisuutta, on lukenut kirjallisuustieteitä ja kirjoittaa. Kirjan alussa pidin estetiikan teoreetikoiden sivuamisesta, taideteoksen sisällön pohtimisesta ja kuvan katsomiseen liittyvien seikkojen erilaisista näkökulmista. Siitä huolimatta ne olivat pintapuolisia, luettelomaisesti esitettyjä, ja sellaisille, jotka eivät ole koskaan edes kuulleet esim. Adornosta, asiat eivät aukea. Tällöin niihin liittyvät viittaukset jäävät lukijalta ymmärtämättä. Tämä häiritsi minua. Kirjan juoni eteni äärimmäisen hitaasti ja lopulta alkoi tuntua siltä, että eihän tätä jaksa lukea ensinkään – rupesin siis harppomaan kirjaa. Alussa kirjassa kuvattiin hyvinkin paljon taiteen teoriaan ja länsimaiseen kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita, mutta lopussa kirja oli pelkkää psykologian ja psykiatrian esittelyä. Juoni ikään kuin hävisi sairauteen. Psyykkisesti sairastunut sukulainen on avannut sairaan maailmaa itselleni, mutta tämä kirja ei tuntunut avaavalta tai vapauttavalta, vaan ahdistavalta. Se oli pikemminkin narkomaanin sairaan mielen kuvaamista, ei niinkään psyykkisesti sairaan henkilön tuskan tai ahdistuksen kuvaamista. Väkivaltaa, psykopaattista toimintaa ja rikollista älyttömyyttä. Se, että kirjan loppuratkaisu jäi avoimeksi, ei häirinnyt, mutta se kuvasi hyvin sitä, kuinka kirja puolivälin jälkeen muuttui hitaan viivyttelevästä taidefilosofiasta psykopaatin järjettömäksi seikkailuksi, jonka ideologiaa, määränpäätä, tarkoitusta tai taustaa ei avata, vaan kaikki päättyy kuin veitsellä leikaten. Vai oliko koko juonen kudelman luomisen ajatuksena sittenkin se, että toisen perheen pojan, Markin, sairastuminen psyykkisesti alkoikin siitä, että hänen äitinsä Lucille hylkää hänet vauvana eli varhaiskasvatuksen (kasvatustieteessä) korostama lapsen varhainen vuorovaikutus jäi täyttymättä ja mieli pirstoutui? Mikäli näin oli, niin se jäi hiukan löyhäksi eikä kasvatustieteitä lukematon ehkä saanut ajatusta kiinni. Mitään muuta loogista syytä tarinan juonen kummalliselle kääntymiselle en kuitenkaan löytänyt.
    Tarinan kerronta muistuttaa massiivisuudessaan ja hitaassa kehittymisessään John Steinbeckin Eedenistä itään -teoksen eeppistä kerrontaa – samoin kuin Steinbeckin teoksessa olevaa ihmisen kauhistuttavaa pahuuden ja järjettömyyden kuvaamista. En pitänyt teoksesta (kuten en myöskään Eedenistä itään -teoksesta) – järjetön pahuus ja psykopaattinen toiminta eivät ole miellyttävää iltalukemista. Teoksen alun mielenkiintoinen taidehistoriallinen osuus hävisi teoksen puolivälissä kokonaan – teoksesta tuli kuin kaksi erillistä teosta – jolloin alussa ollut taiteen filosofinen osio ikään kuin korosti sitä, miten kirjailija haluaa briljeerata tietämyksellään ja jättää sen sitten huomiotta, kun asiat on esitelty. Teos ei itkettänyt, ei lisännyt säälin tunnetta tai ymmärrystä kehenkään. Luettuani teoksen kommenttini kaikesta olisi ”Elämä on”, ja se siitä. Tyypillinen amerikkalaisen henkilön kirjoittama teos. Onneksi on muitakin teoksia.

  2. Kävin tänään kirjastossa hakemassa tuon Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, otin sen enkunkielisenä, kun sattui löytymään. Jenni S:n postauksen ja näiden kommenttien perusteella odotan tosi mielenkiintoista ja ärsyttävää lukukokemusta…

    1. Kahvittelija, mielenkiintoista sitten tietää, mikä näistä monista fiiliksistä ja tulkinnoista vastaa sinun lukukokemustasi – vai saatko ihan omanlaisensa kokemuksen!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *