Tua Harno: Ne jotka jäävät

”Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Tua Harnon esikoisromaanin, Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun voittajan Ne jotka jäävät, takakannestakin löytyvää otetta on näkynyt blogijutuissa ja Facebook-päivityksissä. En yhtään ihmettele, sillä tuo lyhyt lainaus kiteyttää hyvin, millaisesta teoksesta on kyse. Harnon kirjassa elämä on herkkää ja häilyväistä ja sekä ihmissuhteet että ihmismieli hauraita, mutta teksti on varmaa ja kirkasta.

Olen lukenut pari Harnon haastattelua, ja niiden perusteella hänen romaaninsa päähenkilö, nuori nainen Frida, muistuttaa suuresti kirjailijaa itseään. Myös Harno on valmistunut oikeustieteellisestä, mutta siirtynyt sittemmin opiskelemaan Teatterikorkeaan. Myös Harno vaikuttaa eloisalta ja iloiselta, ja jossakin haastattelussa hänkin sanoi miettivänsä, miten iso päätös lapsen hankkiminen on. 

Muuten kirja ei vaikuta lainkaan omakohtaiselta eikä esikoismaiselta. Fridan ja hänen elämänsä miesten – poikaystävän, isän, isoisän – elämästä kertova tarina on suorastaan puhdasverinen kaunokirjallinen romaani.  Se liikkuu hallitusti ajasta ja paikasta toiseen ja pohtii uskottavalla ja hyvin inhimilisellä tavalla sitä, miten ihmisen mieli toimii ja mistä minuus muodostuu. Fridan isoisä Poju tuntuu menevän rikki sekä jäämällä että lähtemällä – maasta toiseen ja naiselta toiselle – mutta mikä kaikki on hajottanut Fridan isän? Frida miettii, johtuuko hänen oma levottomuutensa ja päättämättömyytensä suvun miesten rauhattomuudesta, ja mitä ihminen uskaltaa tehdä, jos hänen perhetaustansa on rikkonainen. Välillä asioita katsellaan Fridan poikaystävänkin näkökulmasta.

Minusta tuo levottomuuden teema oli erityisen kiinnostava siksi, että kirja itsessään ei ollut ollenkaan rauhaton, vaan päinvastoin hyvin tasapainoinen ja suorastaan hillitty. Ensin pidin hieman päälleliimattuna tehokeinona sitä, että Leonard Cohenin laulujen sanat sitoivat lukuja ja tapahtumia toisiinsa, mutta pian ratkaisu alkoi tuntua hyvältä: kokonaisuus on hyvin eheä. Arvostin kirjassa sitä, että se osoitti, että kipeistä ja suuristakin asioista voi puhua alleviivaamatta ja revittelemättä. Toisaalta taas pohdin, että kirja voi olla hyvin kaunis ja viehättävä, vaikkei sen kielessä olisi mitään pikkusievää tai rönsyilevää. Ne jotka jäävät toi suku- ja ylipäätään ihmiskuvauksena tietyllä tavalla mieleeni Riikka Pulkkisen Totta-romaanin, mutta siinä missä Pulkkisen kielessä on lukijoiden mielipiteitä jakavia kielikuvia ja runomaisuutta, Harno on tarkempi ja toteavampi, jotenkin niukempi ja tasaisempi kirjoittaja (ja sellaisena enemmän minun makuuni).

Tulevan syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr kirjoitti Café pour les idiots -blogissaan hiljattain kirjojen tuomasta lohdusta. Marissan kirjoitus tuli väistämättä mieleeni Harnoa lukiessani: jos kaipaisin luotettavaa lohtukirjaa, Ne jotka jäävät olisi erittäin hyvä vaihtoehto. Olen itse lukijana sellainen, että jotta kirja oikein ravistelee minua, siinä on oltava vähän enemmän rosoa kuin tässä teoksessa, mutta en lainkaan kummastele, miksi Harnon teos on herättänyt jo paljon ihastusta. Juttelin ystävän kanssa Facebookissa ja kiteytin kirjakokemukseni näin: ”Se on lohdullinen ja kaunis ja sellainen, että moni varmasti rakastuu siihen, ja sellaisia kirjoja tarvitaan.”

Hyvin lupaava esikoisromaani siis! Aion lukea myös Harnon seuraavan teoksen.

Kirjainten virrassa -blogin Hannasta kirja oli niin ihana, ettei sen lukemista voinut lopettaa ja jälkikäteen nyyhkytytti ikävästä hahmoja kohtaan. Keskisuomalaisen arviossa kirjailijaa verrataan Kunderaan ja Waltariin, mutta todetaan, että vähempikin kerronta riittäisi. Jos haluat tietää enemmän kirjailijasta, kuuntele Ylen Viikon kirja -ohjelma vaikka heti.

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava, 2013. Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kustantamon kirjaesittely