Tyttökirjaterapiaa – Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Ihanuuslukemisviikonloput jatkuvat. Mestaritontun ja kauniin kissarunokirjan jälkeen luin lapsuudensuosikin, jonka pariin olin aikonut palata jo… öh, noin viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. En tiedä, montako kertaa olen lukenut Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikon Pikku naisia kouluikäisenä, mutta aika monta, veikkaan. Vanhan ajan tarinoiden ja ihastuttavien mekkojen ystävänä ja toisaalta kahden siskon kanssa kasvaneena kirja oli minusta lapsena suloinen ja jännittävä (tai varmaankin sikaihana, jos ajattelen silloista kielentajuani). Sen maailma siirtyi leikkeihin ja päiväunelmiin.

Oliko suloisuus tallella? Oli ja ei.

Heti ensisivuilla eteeni aukesi tuttu kertomus, oikeastaan kokonainen tuttu maailma. Ai niin, tällaistahan Marchin perheessä oli! Vanhat suosikkiromaanit, jos mitkä, ovat luottokirjoja ja jo sinällään hyvin arvokkaita ja turvaa tuovia teoksia. Tietää suunnilleen, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja että pitää teoksesta, mutta kun osa tapahtumista on jo unohtunut, myös yllättyy iloisesti kirjamatkan varrella. Ai niin!

Pikku naisia lukiessani pystyin tavoittamaan sen pikkuisen tytön, joka luki tätä kirjaa kerran toisensa jälkeen joskus ala-asteikäisenä. Marchin tyttöjen persoonat ja ulkonäkö, heidän keskinäinen suhteensa, koko se mennyt maailma vankkureineen, tanssiaisineen ja epävakaine elämänkohtaloineen – se kaikki oli minusta lapsena äärettömän kiinnostavaa – niistä mekoista puhumattakaan. Muistan, että Marchin sisarparvesta minusta tuntui 80-luvulla läheisimmältä Jo(sephine), joka ei ole täydellisen hieno pieni neiti ja joka on kirjoittaja ja aito lukutoukka. Jo oli suosikkini tälläkin lukukerralla:

Siinä oli vain puolisen tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi – – 

ja:

…eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan. Seinät olivat täynnä kirjoja – –

Täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei kirja ollut minusta enää ihan yhtä sikaihana kuin koululaisena.

Alcottia (1832-1888) pidetään tyttökirjaperinteen luojana yhdessä toisen, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin syntyneen klassikkotyttökirjailijan Lucy Maud Montgomeryn kanssa. On kenties epäreilua vertailla näitä kahta kirjailijaa, kun Montgomery on voinut saada vaikutteita Alcottilta, mutta vertaanpa silti.

Nimittäin: vaikka Pikku naisia on ansiokas siskouden, tyttöyden ja ystävyyden kuvaus ja vaikka siinä on myös elämän synkkiä puolia, kuten sotaa, köyhyyttä ja sairautta, se tuntui minusta ”vain” lasten- tai nuortenkirjalta ja ”vain” tarinalta. Ne mekot, tai ylipäätään vaatteet, olivat suuressa osassa ja tuntui, että kirja keskittyi kuvaamaan ihmisiä ja tapahtumia. Sen se teki sinänsä sujuvasti ja ansiokkaasti, mutta Pikku naisien maailma ei tällä kertaa kutsunut minua kuin nauttimaan mukavasta ja koskettavastakin tarinasta. Lukukokemus oli onnistunut muttei mullistava.

Montgomeryn teokset taas katson löytäneeni varsinaisesti vasta aikuisena, vaikka luin nekin noin miljoona kertaa lapsena. Tai luin Annat lapsena, ja muita Montgomeryjä olen lukenut aikuisena lähes sitä mukaa kuin niitä on suomennettu.

Kirjoitin jo kesällä Montgomeryn Sinisestä linnasta, ja tyttökirja-aihe on muutenkin putkahdellut blogissani esiin silloin tällöin. Pikku naisia lukiessani ajattelin erityisesti ensimmäistä Anna-kirjaa Annan nuoruusvuodet, koska sekin aloittaa kirjasarjan.

Annoissa viehättää juuri tuo vanhan maailman kuvaus. Lukeminen herättää samanlaisia nostalgian ja rauhan tunteita kuin Pikku naisiakin nostatti. Mutta Annoista olen ensimmäisestä kirjasta lähtien löytänyt aikuisena tyttöyden, ystävyyden ja mekkojen lisäksi myös tummempia sävyjä. Orvon ja muutenkin vähän erilaisen Annan kautta kuvataan hienosti sosiaalisia suhteita niin yksilön kuin kyläyhteisön ja koko yhteiskunnan kautta (kohta kompastun hienoihin määritelmiini). Kirjoissa on tarkkaa ajankuvaa ja yhteiskuntakritiiikkiä, mutta toisaalta myös viehättävää ja symbolisestikin luettavaa luontokuvausta. Tuo luontokuvaus on minusta oleellinen osa Montgomeryn teoksia: yhtäältä se muistuttaa että toiset meistä pitävät luontoa ystävänä ja toisaalta kuvaukset antavat tilaa tarinalle, tuovat siihen hengähdystaukoja. Pikku naisissa tarina vain kulki eteenpäin, mutta Anna-kirjojen rakenne on monipuolisempi. Lisäksi Annoissa on, kuten olen aikuisena hämmästyneenä huomannut, paljon huumoria ja usein pirullistakin, kantaaottavaa ironiaa. Pikku naisia oli herttaisempi ja yksitotisempi lukukokemus kuin Annat. 

Mutta – en yhtään ihmettele, miksi tyttökirjaklassikkoja luetaan yhä edelleen. Niistä nauttiakseen ei ole pakko löytää sosiologista sanomaa tai piilotettua ironiaa, vaan niitä voi lukea ihan lukemisen ilosta. Kun niitä lukee aikuisena, pääsee kaksinkertaiselle aikamatkalle: matkalle omana lapsuuteen ja matkalle kirjan maailmaan. Ainakin minussa vanhat kirjat herättävät sellaisia nostalgian tunteita, joita ei juuri muualta saa – ja se lohtu,  ilo ja rentoutuminen on hyvin terapeuttista. Elämä on mallillaan. Hyvät kirjat pysyvät.

Myös niiden vaikutusvalta pysyy. Tunnustaako kukaan muu ajattelevansa aina ”väärin” pukeutuneen punapään nähdessään Anna-kirjojen oppia: punatukkaiset eivät voi käyttää vaaleanpunaista väriä?

Jos vanhojen tyttökirjojen maailma ja merkitykset kiinnostavat, lue myös tyttökirjatutkija Sara Kokkosen haastattelu tällä palstalla. Saran kirjat -blogista löytyy paljon juttua mm. juuri tästä tyttökirjojen terapeuttisesta merkityksestä sekä gallupeja suosikkikirjoista ja -hahmoista.

Louisa M. Alcott: Pikku naisia (Little Women, 1. suomenkielinen painos 1916). WSOY, 1985. 13. painos. Suom. Tyyni Haapanen