Reisillehän se meni – ostolakko!
No niin. Nyt oli pakko tulla tekemään tunnustuksia tänne blogin puolelle.
Aloitin ostolakon syyskuun puolivälissä. Homma sujui mielestäni aika mallikkaasti marraskuun puoliväliin (väliaikaraportti lokakuulta täällä), mutta sitten koko touhu ratkesi. Matkattiin Tallinnaan ja ostin sieltä tekonahkahousut ja karvataskuneuleen.
Selitin matkaostokseni itselleni kuitenkin kahdella tavalla: Ensinnäkin ostin vaatteet Bershkasta ja Pull&Bearista, joita ei ole Suomessa. Mietin, että ostokset olivat (melkein) once in a lifetime -juttuja (öh). Toisekseen ostokset olivat kyllä myös aika fiksuja. Nahkapöksyjä olen pitänyt oikeastaan tuosta lähtien varmasti joka toinen päivä ja kuka ei nyt mustaa neuletakkia tarvitsisi.
Homma lähti kuitenkin Tallinnan jälkeen ihan lapasesta. Kun oli antanut pirulle pikkusormen, tietää, miten käy. Ostin itselleni nimittäin reissun jälkeen heti ensin tekoturkin, sitten kulmakynän ja kaiken kukkuraksi vielä myöhemmin neuleen ja housut.
Olenkin miettinyt, kuinka hyvin ostolakko ja sitä seurannut repsahdus kuvaavat minua. Minusta ei vaan kerta kaikkiaan ole mihinkään ehdottomuuksiin pienten marginaaliasioiden – joita esimerkiksi vaatekaapin sisältö minulle edustaa – suhteen. Jos minua kielletään (tai kiellän itseäni) totaalisesti jossain pikkuasiassa, alkaa ahdistaa. Voin hyvinkin tehdä vaikka mitä päätöksiä, jos saan jättää henkisen takaportin auki. Mutta jos jostain syystä vaikka kiellän itseltäni kahvin, tulee fiilis, että sitä on juotava litratolkulla. Ihan vaan siksi, että kiellot ahdistavat.
Olen miettinyt, johtuuko tämä leväperäisyys pikkuasioiden suhteen minulle siitä, että oikeiden ja isojen asioiden suhteen olen ihan hirmuinen tiukkapipo. Voisi sanoa, että jopa rasittavuuksiin asti ehdoton. Nimittäin jos teen isojen elämän asioideni suhteen jonkin päätöksen tai ”varman mielipiteen”, minun on lähestulkoon mahdoton kääntää enää päätäni. Siihen ei auta käskyt, kaunopuheet. Ei edes oman itseni pyynnöt hellittää otetta! Siinä sitten junttaillaan hamaan tappiin, koska olen niin päättänyt. Joskus aika raivostuttava, jopa minusta itsestäni.
Ostolakko, joka sanana kyllä kohdallakin on vähän koominen näiden tapahtumien valossa, on opettanut kuitenkin kauheasti. Lakkoilu tai ”lakkoilu” on nimittäin kirkastanut taas kerran sen, millaisen vaatekaapin haluan. Kun en koko ajan himoitse jotain kertakäyttökamaa, olen alkanut nähdä vaatteet taas enemmän sijoituksina ja pitkäaikaisina ystävinä. Niitä, joiden laatuun, materiaaliin ja ajattomuuteen kannattaa satsata.Olen toki ajatellut näin jo pitkän aikaa muutenkin, mutta nyt olen mielestäni oppinut karsimaan vielä enemmän pois sellaisia juttuja jo himolistavaiheessani, joiden käyttöaika jäisi lyhyeksi.
Ja jos ostolakon alkuperäinen tarkoitus oli löytää taas ostamisen ilo. Ei niin, että alkaisin ostaa enemmän vaan niin, että kun ostaisin, tulisi hyvä mieli (eikä morkkis). Siihen lakko auttoi. Ei viitsi enää ostella mitään sellaista, minkä ilahdutusasteesta ei ole aivan varma.
Prosessi on saanut minut myös tarkastelemaan omia vaate- ja kenkäkaappieni sisältöä uudella tavalla. Monta kertaa kun se kaupassa ollut himotus onkin osoittautunut joksikin sellaiseksi, jota minulla melkein samanlaisena jo on entuudestaan. Hyvä esimerkki on se, kun kävelin viime viikolla kaupungilla. Katsoin tietä ylittävän naisen takkia ja mietin, kuinka kiva sellainen olisi itsellekin. Kun menin lähemmäs, huomasin, että omistan tismalleen samanlaisen takin. Olin unohtanut sen vain varastoon.
No niin. Nyt tämä on tunnustettu myös teille! Onko muita repsahtaneita tai vaihtoehtoisesti lujahermoisia onnistujia?
Ja hei: Kertokaa, mikä paikka (elänsuojeluyhdistys tai muu sellainen) ottaisi vastaan vanhoja pyyhkeitä ja lakanoita! Tein eilen liinavaatekaapin raivaamisen, ja nyt olisi säkillinen vanhoja lakanoita etsimässä vielä uutta elämää.
-Karoliina-
Asu: Neule, Ivana Helsinki // merinovillatoppi, Lindex // housut, Vila // sukat, Happy Socks (saatu) // kengät, Dr.Martens
Kuvat: Noora Näppilä