Hei me mennään naimisiin!

naimisiin.jpg

Kirjoittelin muutama viikko sitten vastauksia kysymyspostaukseen ja kerroin, että meidän tulevista hääjuhlista kirjoittaminen – tai siis kirjoittamatta jättäminen – ei ole varsinaisesti ollut minulle mikään statement. Ennemminkin vain sellainen asia, jota en ole luonnollisestikaan ihan kauheasti live-elämässänikään ainakaan ennen tätä maaliskuuta miettinyt, joten ei ole myöskään tullut tunnetta, että minulla olisi aiheesta juuri kirjoitettavaa. 

Se nimi-gatekin, joka liittyi ensi kuussa julkaistavan #vauvavuoden kannen kaksoissukunimeenikin oli jotenkin ihan hämmentävä. Olisi pitänyt korjata väärinkäsitykset heti alkuunsa, koska varsinaisestihan tilanteessa ei ollut tai ole mitään salaista, mutta jotenkin en tajunnut sitä siinä hetkessä tehdä. Anyway: Kirjan nimipainatuksessa ennakoitiin jo tätä kevättä, jolloin teos tulee varsinaisesti ulos (ja jonka tarkkaa julkaisupäivää ei vielä syksyllä 2017 tiedetty). Virallisestihan minun sukunimestäni katoaa kohta kokonaan tuo Sallinen, mutta työasioissa käytän varmasti aika pitkään kaksoisnimeä ihan käytännönsyistä. Esimerkiksi siksi, että kirjani (joita toivottavasti tulee tämän kevään jälkeenkin lisää) tulevat kirjastossa ja kirjakaupassa vierekkäin. Olisi jotenkin hassua, jos esimerkiksi Tee se itse -vauvan jatko-osa lymyilisi jossain monen kirjaimen ja kirjahyllyrivin päässä edeltäjästään.

No mutta nyt siihen hääasiaan takaisin. Kun olin kirjoittanut, etten ole juuri hääasioita miettinyt, muutamat teistä kommentoivat takaisin, että juuri tuohan olisi kirjoittamisen arvoista. Siis se, miten ”järjestin vasemmalla kädellä häät enkä uhrannut niille koko elämääni ja olemassaoloani”, kuten yksi teistä niin hauskasti ilmaisi. 

Joten. Ehkäpä muutama sananen tällaisesta hääalusajasta. Mistä tämän kaiken aloittaisikaan? Kun menimme kihloihin, päätimme hääjuhla-ajankohdan heti samoin tein. Silloin hetki tuntui kuitenkin olevan vielä niin kaukana, että emme uhranneet kemuille ajatustakaan. Ja kun kuukaudet vierivät ja elämään tuli paljon muuta tähdellisempää – muutto, uudet työt, Tampere – ja vaikka mitä, jäi hääasia koko ajan jonnekin sinne hamaan tulevaisuuteen.

Kun emme kuitenkaan olleet vielä tikkua ristiin laittaneet asian suhteen sitten viime loppusyksyn, alkoi porukka jo ympärillä vähän kysellä, onko homma ihan hallinnassa. Että oliko hääpaikka, kukat, asu ja kirkko varattu. Ei oltu, joten pieni potkiminen persuuksille oli kai hyvästä. Aloitettiin hääpaikasta ja viime kuukauden aikana on vähän jo mietitty asuja ja kukkia. (Hassua, että minulle oli ihan selvää kaasojen asut, mutta omasta ei ollut ennen tammikuuta mitään tietoa tai ajatusta).

Meille oli alusta asti selvää, että halutaan vain ja ainoastaan sellaiset rennot kaveribileet, joissa jokainen vieras – myös se lähisukulainen – saisi juhlia ja rentoutua. Toisin sanoen haluttiin kemut, joiden fyysiseen järjestelyyn ei menisi yhtään enempää aikaa ja energiaa esimerkiksi meidän perheiltä, mitä on ihan pakko. Toki bestman-kaaso -akselilla on ollut pakko nakittaa hommia, ja varmasti he tekevät kovaa myyräntyötä vaikka polttareiden eteen, mutta muuten yritetään olla vaivaamatta ihmisiä liikaa. Esimerkiksi häitä edeltävälle päivälle ja hääaamulle olemme yrittäneet järjestää asian niin, ettei edes kaasojen ja bestmanien tarvitse tehdä muuta kuin nauttia olostaan ennen kuin tositoimet alkaa itse juhlassa.

Hääjärjestelyissä on auttanut myös se, että tiedämme itsemme ja kykymme. Meistä ei ole askartelemaan-paskartelemaan yhtään mitään, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa jokin servetin väri tai nimikirjaimilla varustettu sormustyyny. Minusta on ihanaa, että sellaisiakin häitä on, jossa kaikki on tehty ja mietitty viimeisen päälle, mutta se ei vaan tunnu omalle jutulle. Ja minä uskon, että tässä asiassa on juuri kuunneltava sitä hääparista lähtöisin tulevaa tunnetta, koska vain sillä tavalla saadaan omanlaiset häät.

Ehkä oma kantava teemani onkin ollut miettiä, millaiset juhlat ovat meidän juhlat. Ei niin, millaiset häiden tulisi olla. Samaa olen miettinyt tässä morsianasiassa. En halua esittää morsianta, vaan haluan olla oma itseni morsiamena. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Helposti sitä ajautuu katsomaan nimittäin jotain stereotyyppistää HÄÄkampausta tai HÄÄkoruja, mutta sitten yhtäkkiä tajuaakin, ettei ne ole yhtään sitä, mitä itse on. Ainakin minun on pitänyt monta kertaa vetää ensimmäiset suunnitelmat takaisin ja palata siihen, millainen minä ja minun tyylini aidosti on. Siitäkin huolimatta, ettei se olisi niin häämaista tai morsianmaista.

Kun lähettelin ääniviestiä viime viikolla yhdelle kaasoistani, sanoin, että ”joko asiat ovat todella hyvällä mallilla tai sitten me ollaan jäätävässä kusessa”. Tarkoitin tällä sitä, että vaikka häät ja sitä mukaa jotkin asiat hääjärjestelyissä tulevat ajankohtaisemmiksi, ei stressiä ole asioiden suhteen ilmaantunut vielä yhtään. Joko olemme onnistuneet tekemään asiat omalla tavallamme ”oikein” tai sitten me todellakin olemme unohtaneet 99% kaikesta tärkeästä. Toivotaan todella tuota ensimmäistä vaihtoehtoa!
 

Voi olla, että tulen vielä perumaan sanani rennoista hääjärjestelyistä, mutta tähän mennessä on tuntunut sille, että olemme onnistuneet tekemään siirtoja häiden eteen aika vähällä ajatuksella ja vaivalla. Minun vinkkini rennompaan hääsuunnitteluun ovatkin seuraavat: 

  • Ulkoista kaikki ne hommat, jotka voit.
  • Luota ammattilaisiin/muihin häitä järjestäviin tyyppeihin. Jos ravintola on luvannut hoitaa ruuan, kukkakauppa kukat, bestman bändin buukkaamisen, luota siihen, että he tekevät myös sen.
  • Tee aikataulu, niin ei tule paniikki (ehkä ainoa todella järjestelmällinen juttu, jonka olen häitä varten tehnyt, mutta minähän olenkin to do -listanainen).
  • Mieti, mikä on oikeasti olennaista. Ja unohda muut. Esimerkiksi minä haluan hääpaikalle muutaman koristeen: kukat, kynttilät ja yhden kyltin. Ja muut asiat jätän sikseen. Jokaisen kaitaliinan, vessan korin ja viirin ei ole pakko sointua väreihin.
  • Keskity siihen, mikä on hääjuhlien tärkein juttu. Minusta se on rakkaus ja ilon jakaminen tärkeiden ihmisten kanssa.

 

Kun tarkemmin miettii, minulla on oikeasti häitä varten yksi ainoa toive. Se, että kaikki olisivat terveinä ja hyvissä voimissa juhlimassa. Tällä tavalla perusäitinä kauhuskenaarioissani lymyilee aina oksennustauti. Sellaista pöpöä kun ei tulisi, voisi olla superonnellinen. Sen vierellä vähän väärän väriset kukat tai nuotin vierestä soitetut urut eivät kyllä merkitse lopulta mitään. 

Lopuksi on vielä kerrottava, että näiden kaikkien asioiden kirjoittaminen nyt ensi kerran ihan tietokoneen näytölle, yhdistettynä tällä viikolla tehtyihin muutamiin uusiin hääsuunnitelmiin, alkaa puserooni hiiviskellä ihana – jos ei nyt hääkuume – niin ainakin innokas mieli. Jostain syystä päässä on soinut myös koko päivän lapsuudesta tuttu Essi Wuoren ”Hei me mennään naimisiin -biisi”, vaikka ei nyt ihan ”viikon päästä, lauanataina” olekaan totuudenmukainen jatko rallattelulle. Mikä ihmeen tv-ohjelma se muuten olikaan, jossa tuo kappale aina 90-luvulla (?) soi? Ei kai silloin vielä Satuhäitä ollut olemassakaan. 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

 

 

 

Kommentit (19)
  1. Niin milloin ne teidän häät on?

  2. Häistä tulee varmasti ihanat, onnea!
    Mä tän aiheen ääressä näen sut nyt siinä Ivana Helsingin (?) pitsimekossa ja seppele päässä, ne aivan upeat kuvat parin vuoden takaa…Sellaiseksi morsiameksi mä sut kuvittelen

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *