Vihaisesta feminististä Nordinin Mariaksi?

emoticon-1659234_960_720.png

Istuimme uutena vuotena naisporukalla ystäväni ruokapöydän ääressä, kun miehet olivat kömpineet omaan kammioonsa katsomaan urheilua ja lapset leikkivät yläkerrassa. (Voiko olla muuten stereotyyppisempää? No anyway, juttu jatkuu)

Juttelimme vaikka mistä aiheista maan ja taivaan välillä, mutta yksi pääteema oli lastenkasvatus. Minä ja vierustoverimme olimme asioiden suhteen kuin yö ja päivä. Minä tiedän olevani monessa kasvatusasiassa tiukka. En esim. koskaan anna periksi jo sovituista jutuista tai viimeiseksi sanaksi sanotusta päätöksestä, vaikka F seisoisi päällään tai maanittelisi hamaan tappiin. Vierustoverini sen sijaa kertoi, että antaa periksi ”melkein aina”. Niin ja kaiken lisäksi heillä ei ollut nukkumaan- tai kotiintuloaikoja, eikä hän ollut ollut erossa lapsistaan kertaakaan 14 vuoden aikana. Ei edes yhtä yötä! Ajatus sellaisesta symbioosista sai minut haukkomaan henkeäni.

Kuuntelin silmät ymmyrkäisinä hänen puheitaan ja en voinut kun olla toteamatta, kuinka eri tavalla lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia ja hyviä ihmisiä. Koska tämän pariskunnan lapset ovat niin isoja, että noiden kasvatuslinjojen tulokset näkee jo aivan konkreettisesti – Ne ovat toimineet niin hyvin, kuin vaan vanhempi voi kasvatuksensa toivoa toimivan! Heidän lapsensa ovat ihanan empaattisia, iloisia, hyvätapaisia ja ahkeria. Mitä muuta voisi toivoa? Ei mitään!

Keskustelu oli ihan hirvittävän virkistävä ja ilahduttava. Koska vaikka meitä pöydän ääressä olikin monta erilaista kasvattajaa ja äitiä, jokainen kunnioitti toistensa tapaa toimia. Erilaiset kannat herättivät ennemminkin vain hyvää pohdintaa ja keskustelua, kuin riitaa. Me itse asiassa nauroimme ihan kauheasti ja välillä totesimme aivan aidon hämmästyneinä sen, kuinka erilaisia perheitä ja kasvattajia voikaan olla. Niinhän sitä sanotaan, ettei kaikki tavat sovi kaikille perheillä ja lapsille, mutta tässä tilanteessa tuo asia vain korostui.

Pohdittuani tuota keskustelua omassa päässäni vielä myöhemminkin, tajusin, että keskustelusta voisi ottaa paljon oppia myös muihin tilanteisiin. Vaikka meidän keskustelumme tuon pöydän ääressä liittyikin ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin perheen sisällä, enkä koe olevani niiden suhteen oikeastaan koskaan (jos ei karmeuksia tapahdu) kärkäs tai tuomitseva, joissakin toisissa tilanteissa en taas osaa pitää päätäni ollenkaan kylmänä. Tarkoitan sitä, että kun keskustelu menee yhteiskunnalliselle tasolle – erityisesti tasa-arvoon – minä harvoin pystyn tuollaiseen mukavaan rupatteluun eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Olisi esimerkiksi hirmuisen vaikea kuvitella, että olisin samaan tyyliin nauranut ja nyökytellyt päätäni, jos vierustoveri olisi kertonut, että naisten ja miesten palkkaerot ovat ihan ok juttu tai että ihonväri oikeuttaa syrjimiselle. Tunnen itseni! Siinä tilanteessa verenpaineeni olisi noussut, ääneni kohonnut ja kuuntelukykyni laskenut. Olisin täysin varmasti ladannut pöytään kasatolkulla omia perusteitani ja tuominnut – ihan suoriltaan tuominnut – toisen tavan ajatella vääräksi.

Samaisen pohdintani aikana minulle tuli mieleeni tilanne, joka käytiin meillä kotona joskus viime kesänä. Silloin A kysyi aivan uteliaisuuttaan, miksi minun agressiivisuustasoni nousee poikkeuksetta heti, kun alan puhua naisasioista. Kysymys oli kyllä nerokas, koska itsekin havahduin vasta silloin siihen, että näin tosiaan käy. Joka kerta! Silloinkin, kun niin ei tarvitsisi käydä.

Ehkä omat vuoteni (ja naishistorian luvut) ovat osoittaneet, että naisasioiden eteen pitää taistella. Että harvoin sitä valkoinen mies (öh, tämmöinen kevyt kärjistys tähän väliin) antaa omista oikeuksistaan ja vapauksistaan mitään, jos niitä ei varta vasten, kovin sanakääntein ja teoin vaadi. Tästä syystä minusta onkin varmasti tullut vihainen feministi. Se, joka ei siedä aiheen tiimoilta ollenkaan vasta-argumentteja ja joka kokee, että barrikadeille on noustava heti täydessä sotavarustuksessa. Ja se, joka tulee vihaiseksi heti, kun aiheesta pitää alkaa edes keskustella.

Toisaalta olen sitä mieltä edelleenkin, että tapani on joskus ihan oikea. Joskus on vaan ihan pakko iskeä luu kurkkuun ja osoittaa, että vaikka olisikin viisikymmentäkiloinen tytönhupakko (mitä 32-vuotias äiti vielä joidenkin setämiesten silmissä on), ei se oikeuta huonolle kohtelulle. Toisaalta olen sitä mieltä, että minun pitäisi alkaa valitsemaan taisteluni oikein. On ihan turhaa kiihtyä tilanteissa, joissa ei ole pakko. Ja on ihan tyhmyttää nostattaa omaa verenpainettaan silloin, kun asioista voisi selvitä – ehkä jopa paremminkin – rauhallisella kommunikaatioilla.

Olen ihan varma, että naisasiat herättävät minussa aina nukkuvan karhun. Mutta jospa se karhu voisi joskus olla myös leppoinen nalle? Oma ihailuni kohde tässä asiassa on vuosia ja vuosia jo ollut Nordinin Maria. Hän on – kuten moni tietää – monessa asiassa edellä aikaansa. Hyvällä tavalla hippi ja ajattelija ja todellinen muutosten tekijä. Silti en ole KOSKAAN kuullut, että hän tuomitsisi ketään. Maria puhuu kemikaalittomuuden ja monen muun asian puolesta, mutta halaa silti minua kaikkine hiuslakkoineni, hajuvesineni ja ei-luomumeikkeineni, eikä ole koskaan yrittänyt tuputtaa kantaansa, ollut agressiivinen valinnoistani tai vihastunut.  Hän on osannut olla lempeä ja hyväntuulinen sellaisessakin seurassa, jossa on ollut ainoa oman kantansa edustaja. Hän ei esimerkiksi ole varmasti koko meidän tuntemisemme aikana edes kertaakaan vinkannut minulle omista jutuistaan, vaan olen saanut olla hänen vierellään ihan oma itseni sellaisena kuin olen, niine tapoineni kuin olen. Joten pusuja Punavuoreen! Olet huippu!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Uutiset ja yhteiskunta

Vuoden 2018 hulluin ja viisain (?) päätös!

P8154485.JPG

PA147725.JPG

PA147657.JPG

PA147588.JPG

P8042563.JPG

karoliina_kolmistaan_by_janitaautio_IMG_3042.JPG

Olin joulukuussa Suomen Tekstiili & Muoti ry:n järjestämässä koulutuksessa. Kiertelimme päivän pitkin kotimaisten tekstiilituottajien ja -suunnittelijoiden päämajoja ja tapasimme lukuisia kotimaisen tekstiili- ja muotiteollisuuden vaikuttajia.

Lähdin koulutukseen ilman sen suurempia odotuksia. Ajattelin, että voisin pitää yhden lomapäivän normitöistä koulutuksen turvin ja samalla ehkä loisin kontakteja. Tai ainakin nyt voisin heittää läpyskää muiden bloggaajien kanssa ja nauttia hyvästä ruuasta.

Lopulta tuo päivä oli kuitenkin niin silmiä avaava ja herättelevä (osin itse koulutusten vuoksi, osin bloggaajien kanssa käytyjen keskustelun osalta), että kun avasin seuraavana aamun silmät, päässäni oli kirkkaana vain yksi ajatus – vuonna 2018 minä hankin ainoasta kotimaisia tekstiilejä ja vaatteita!

Hetken mietittyäni asiaa ja iskettyä realiteetit paperille (siinä välissä piti laittaa siskoille viesti neronleimauksestani), muodostui eteeni jäsentely aiheesta. Koska vaikka aluksi kuvittelin, että tämä olisi kerralla halki poikki pinoon -tyyppinen ratkaisu, tarkemmin ottaen tilanteessa oli monta muuttujaa, jotka piti ottaa huomioon.

Nyt kerron, miksi koko hommaan haluan ryhtyä, mitä termi ”suomalainen tekstiili” minun kielenkäytössäni tarkoittaa ja mitä reunaehtoja tähän projektiin liittyy.

 

ALKUTILANNE:

Olen rakastanut koko elämäni kaikkea kaunista. Hyvän mielen vaatekaappi -kirjan ja konmarituksen myötä minua on alkanut myös kuitenkin osin ahdistaa vaateteollisuus ja se, että tekstiiliä menee niin paljon luonnon kuormaksi. Olen tajunnut, ettei ainainen kirppissäkkien täyttö poista ongelmaa ja oikeasti harva tuote menee nykyisin edes kirpparilla kaupaksi.

Minusta ei ole kuitenkaan ihmiseksi, jolla olisi kahdet housut ja kolme paitaa. Rakastan vaatteita ja ne tuottavat minulle iloa. Olenkin jo pidemmän aikaan katsellut vaatekaappiani sillä silmällä, mitkä vaatteet minua LOPULTA eniten ilahduttavat. Jos kaikkea ei voi (eikä halua) saada, mitkä ovat ne kultakimpaleet. Mitkä vaatteet ovat niitä joka tilanteen luottokamppeita, joiden vetäminen ylle tekee hyvän mielen? Ne, joita ei koskaan halua laittaa kirppissäkkiin.

Tulokset ovat olleet lopulta aika yksinkertaiset: Ne vaatteet, joiden ostoa olen harkinnut pisimpään, ovat myös niitä kaikkein rakkaimpia. Ja tiedättekö mitä? Harvoin sitä viiden euron toppia harkitsee, mutta usean kympin tai parin sadan neuleen kanssa on jo eri tilanne. Joskus toki jokin euron kirppislöytö on jäänyt (melkein) loppuelämän rakkaudeksi, mutta useimmiten minun ”kiipperini” ovat olleet niitä vaatteita, joiden suunnittelijan tiedän, jonka osto on vaatinut minulta säästämistä ja jonka huollosta – koska eihän arvokasta vaatetta halua pilata – olen pitänyt tarkkaa huolta. 

En ajattele, että hinta tai brändi olisivat AINA merkki laadusta. Itse asiassa minusta tuntuu, että nykypäivänä useinkaan niin ei ole. MUTTA olen oppinut haravoimaan omien ostopaikkojeni, lempimerkkieni ja -brändieni joukosta sellaiset merkit, joiden laatuun voin aina luottaa. Minulla on siis historiassani montakin lempivaatemerkkiä, joista toiset ovat ketjuliikkeissä, toiset harvinaisempaa matskua. Ja täytyy todeta, että poikkeuksetta ne  (minun kukkarolleni) arvokkaammat ostokset ovat olleet niitä parhaita. 

 

MIKSI HALUAN OSTAA KOTIMAISIA TEKSTIILEJÄ?

Kuten sanottu, olen vasta tässä viime aikoina alkanut tajuta vaatteiden jälleenmyyntiarvosta. Ennen ostelin ketjukamaa ja ajattelin, ettei se haittaa, vaikka vaatetta käyttäisi vain kerran. Ehkei se minua ja minun kukkaroani haittaisikaan, mutta luontoa  ja meitä isossa mittakaavassa se haittaa. Kun vaate on huonolaatuinen, ei kukaan halua ostaa sitä oman käyttöni jälkeen, ja samalla vaatteesta tulee ongelma.

Suurin syy muutokseeni kohtia kotimaisuutta ja laatua onkin se, että haluan olla varma siitä, että minun käyttöni jälkeen vaate ei päädy ongelmajätteeksi. En oikeasti koskaan pidä vaatteita loppuun, vaan niistä riittäisi kyllä vielä muillekin. Siksi olisi tärkeää, että vaate/tekstiili on sellainen, että sitä haluaa myös joku toinen vielä käyttää.

Huomaatte ehkä, että rinnastan sanat kotimainen ja laatu? Tietenkään kaikki ulkomaiset vaatteet eivät ole laaduttomia, eikä kaikki kotimainen laadukasta. Tietenkään! On ihan hurjan paljon hyviä ja mielenkiintoisia ei-suomalaisia brändejä ja tuottajia. Pyrkimykseni on kuitenkin siis valita kotimaista JA laadukasta. Ja uskon tällä vaatekokemuksella jo aika hyvin tietävän sen, missä brändeissä tämä homma menee yksiin. Kokemusta löytyy ja intoa tutkia lisää on. 

Toisekseen haluan suosia kotimaisuutta kotimaisen osaamisen ja työpaikkojen tukemisen vuoksi. Minusta Suomessa tehdään niin paljon hienoa työtä, että haluan olla mukana omalta osaltani tukemassa sitä. 

Kolmas syy on puolestaan sama, mikä syksyisessä ostolakkoyritelmässäni: Haluan luopua huono mieltä tuovasta shoppailusta ja liian materian tuomasta morkkiksesta. Jos jotain ostan, haluan olla iloinen ja varma ostoksestani.

 

MITÄ TERMIT ”KOTIMAINEN VAATE JA TEKSTIILI ” MINULLE TARKOITTAVAT?

Moni ajattelee, että kotimainen tekstiili on vaate, joka ommellaan Suomessa. Todellisuudessa vaate- ja tekstiilibusiness on muutakin kuin sauman ompelua. Ja vaikka tuokin työ on tietysti tuotteen valmistuksen osalta tärkeää, on matkassa myös monta muuta vaihetta, jotka tulee ottaa huomioon. Siksipä olenkin rajannut tämän projektini kotimaisiksi tuotteiksi kaikki seuraavat tekstiilien ja vaatteiden tavat olla suomalainen:

  • Tekstiili suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa.
  • Tekstiili suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan vastuullisesti muualla maailmassa. Virossa tai vaikkapa Turkissa.
  • Yritys on kotimaisessa omistuksessa ja se maksaa veronsa Suomeen. Suunnittelu ja tuotteen valmistus voi tapahtua kuitenkin ulkomailla(kin).

Ja miksi näin? Miksi en laske kotimaiseksi vain täyssuomalaisia tuotteita, joiden prosessi on alusta viimeiseen vaiheeseen asti suoritettu Suomessa.

Siksi, että koen kotimaisuuden olevan hyvä lähtökohta monella tapaa ja monien eri variaatioiden kautta. Haluan samalla myös kunnioittaa kotimaista suunnittelua (käsityöperinteen rinnalla). Minusta kun tuntuu, että monelle tekstiilien suunnittelu, kaupallisten kuvioiden tekeminen ja vaikka markkinointi ovat tekstiiliteollisuuden osa-alue, joka unohdetaan helposti kokonaan. Ja myös sen pitää saada oma näkyvyytensä ja arvostuksensa! 

Sitä paitsi kotimaassa kokonaan tuotettuihin vaatteisiin ja tekstiileihin liittyy joskus niin monta mutkaa, joten realismin nimissä ymmärrän sen, ettei kaikkia vaiheita, kaikissa tuoteryhmissä, aina täällä Suomessa pystytä tekemään.Tärkeintä minulle tällä hetkellä on, että kotimaahan maksetaan veroja, täällä olevaa osaamista hyödynnetään ja ihmiset työllistyvät. Kotimainen tekstiili ei ole minulle siis sama asia, kun kotimaassa ommeltu tikkaus. Siis aina. (Mutta koska tämä aihe on niin mielenkiintoinen ja tiedän herättävän paljon mielipiteitä, uskon, että paneudun aiheeseen vielä monta kertaa vuoden aikana). 

 

MITEN PROJEKTI KÄYTÄNNÖSSÄ TOTEUTETAAN?

Mietin, että realistisin tapa pyrkiä kotimaisuuteen on päättää, että 80% minun hankkimistani tekstiileistä tulee olla kotimaisia. Täysi sataprosenttisuus tuntuu näin keltanokkana vielä vähän liian kovalle harppaukselle, mutta tuolla prosentilla toimintaani tulee kuitenkin todella selvä muutos verrattuna vanhaan.

Sen lisäksi päätin, että lukuun ei lasketa:

  • Omia alus- ja yövaatteitani (paitsi jos teillä on varteen otettava vinkki ko.tuotteita tekevistä kotimaisista firmoista. Oma tietämykseni kun on tuo Lindex-Change). Vinkatkaa!
  • Urheiluvaatteita (paitsi jos vinkkaatte KIVOJA kotimaisia sellaisia. Miksi kaikissa kotimaisissa on strasseja ja kaikkea sellaista minun silmääni epäsprottista?)
  • F:n omia ostoksia vaikka synttärirahoilla + tytön ehdottomia toiveita. En näe mitään järkeä siinä, että joutuisin kieltämään oman tavoitteeni vuoksi häneltä vaikkapa puoli vuotta toiveissa olleet Adidaksen raitaleggarit tai farkkushortsit. Toki kuitenkin keskitän ”äidin valinnat” vielä vahvemmin kotimaiseen ja yritän opettaa oikeita arvoja, kuten muussakin kasvatuksessa vanhemmat tekevät.

 

MITÄS NYT?

Nyt ei kun tutustumaan kotimaiseen tarjotaan. Ja kävelemään ohi liikkeiden, jotka eivät tässä tilanteessa anna minulle mitään.

Blogissa toki näkyy myös vanhoja  ei-kotimaisia vaatteita, koska olisi tietysti tyhmyyttä ja epäekologista hylätä kaikki vanhat ja hyvin palvelleet vaatteet niiden alkuperän vuoksi. Siellä kun kuitenkin on niitä ihania ja laadukkaita lempituotteita myös, sitä ei sovi kieltää. Mutta uudet hankinnat ja vaate- ja tekstiilikamppikset keskittyvät nyt koko vuoden kahdeksankymmenen (80) pronsentin varmuudella vain kotimaisiin brändeihin.

Hauska nähdä, miten tämä projekti vaikuttaa muuhunkin kuluttamiseeni. Kuinka käy kosmetiikka-, ruoka- ja asusteasioiden, jos tekstiileiden ja vaatteiden kanssa on tarkempi kuin aikaisemmin? Vai käykö mitenkään?

 

Postauksen kuvituksena muuten vuoden 2017 otoksia ja vaatteita, joita on ollut hyvä pitää. Pääasiassa niitä kotimaisia!

Kuka lähtee mukaan projektiin? Kysymyksiä saa ja pitää esittää. Uskon, että tämä on matka, josta en vielä tässä vaiheessa tiedä juuri mitään, ja josta oppii vasta ajan ja kokemuksen kanssa.

-Karoliina-

Kuvat: 1-5, Noora Näppilä // 6. Janita Autio

Asut: Sidoste-sukat // Ivana Helsinki -mekko // Makia-pipo ja -takki // Ivana Helsinki -pipo // Reima-ulkoasu

Muoti Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta Trendit