Olen Karoliina. Minulla on selluliittia.
Kuulin taannoin kauneushoitolassa toiselta asiakkaalta, että nainen ei koskaan saisi paljastaa kauneusniksejään. Eikä ainakaan kuuluttaa kovaan ääneen omia epäkohtiaan, koska silloin niihin ainakin kiinnitetään huomiota. Nyt teen tismalleen päinvastoin.
Sain alkuvuodesta viestin kaveriltani. Hän oli aloittamassa työt Meilahden HYPOXI-studiolla, ja kysyi, haluaisinko päästä testaamaan kyseistä hoitomuotoa. Reaktioni meni jotenkin näin:
- Mikä Hypoxi? En ole koskaan kuullutkaan.
- Poistaa selluliittia? Jes! Todellakin tulen.
- En mä tulekaan. En kehtaa kirjoittaa aiheesta blogiin.
- Pyllykuvia en ainakaan laita.
- Ai ei tarvitse? Harkitsen silti.
- Perhana. Mä teen sen!
Minulla on ollut selluliittia ihan aina. Ja nyt siis puhutaan jo teini-iän alkuvuosista, jolloin painoin tällä kyseisellä kropan pituudella 42 kiloa. Muistan, kuinka sellu oli silloin oikea häpeäpilkkuni. Hinkutin illat pitkät kuivaharjalla, läträsin selluliittivoiteita ja tein koiranpissiliikkeitä. No arvatenkaan ne eivät juuri auttaneet. Eivät varmaan pahentaneetkaan tilannetta, mutta eivät kyllä vieneet muhkuroitakaan pois.
Niinpä selluliitti on seurannut minua koko elämäni teini-iästä tänne asti huolimatta siitä, kuinka olen liikkunut, rasvannut ihoa tai syönyt. Teiniaikojen jälkeen selluliitti ei ole kuitenkaan onneksi nauttinut kovinkaan suuresta huomiosta elämässäni. Mutta vaikka kuinka koen yleisesti ottaen olevani ihan ok:ssa suhteessa kehoni kanssa, eivät reidet ole olleet myöskään ensimmäinen asia, jota olen halunnut esitellä julkisesti. Täytyykin siis kai todeta, että vaikken ole selluliittejani itkenyt, olen tietoisesti ja tiedostamatta oppinut peittämään ne.
Tiedän kyllä, ettei ongelmani ole kauhean paha. Joskus ystäväni nauravatkin minulle, jos yritän puhua tästä. ”Sä olet tollainen riuku, turha valittaa.” Mutta kappas kun selluliitti ei olekaan kiinni siitä, minkä kokoinen on. Tiedostan kyllä osin, että selluliittikammoni on osin myös oman pääni sisällä luotu mörkö. Ei kenenkään ulkopuolisen luoma paine tai arvostelu. Mutta itse me kai kaikkein suurimpia kriitikoita itsellemme olemmekin. Ja kyllä minä koen, että tietoisuus reisien kunnosta on saanut minut esimerkiksi välttelemään shortsien käyttöä, joten ei suhteeni kroppaani ihan kaikilta osin ole aivan mutkaton.
HYPOXI, jota Elisa-ystäväni minulle tarjosi, on ikään kuin kevyen liikunnan ja alipainehoidon yhdistelmä, jossa rasvanpolttokohta voidaan täsmentää tiettyyn kohtaan vartalossa. Moni haluaa HYPOXIn avulla myös laihtua ja kiinteytyä ja sellaisiin asioihin HYPOXI toimii myös. Minun tarkoitukseni on kuitenkin vain saada selluliittia pois. Mitoilla tai kiloilla ei ole minun tapauksessani väliä.
Olen vasta aivan hoitojaksoni alussa, mutta tarkoitus on, että käyn HYPOXI-studiolla kolmesti viikossa aina 50 minuutin ajan kerrallaan, usean viikon ajan. Ensin pötköttelen sukelluspukukankaisessa asussa 20 minuuttia, ja silloin puvun sisällä olevat ilmakuplat hierovat reisiäni ja kiihdyttävät aineenvaihduntaani. Sen jälkeen poljen pyörää makuultani aivan avaruussukkulan näköisessä laitteessa. Kuulostaa erikoiselle, ja on aika superhauskaa ja rentoa. ”Sukelluspukuun” olen nyt ensimmäiset kerrat nukahtanut melkein poikkeuksetta, polkiessa plärään puolestani sähköpostit tai katson telkkaria.
Ai niin. Lopuksi pitää sanoa vielä tämä. Kun aluksi arkailin kirjoittaa aiheesta, ei ainoa empimisen syyni ollut se, että paljastaisin nyt kohdan, jota varmuudella muut ihmiset tulevat tuijottamaan kesällä (vaikka juuri sitä kohtaa itsessäni olen aina halunnut peittää). Suurin syy arkailuuni oli kai se, että jostain kummallisesta syystä olen pitänyt selluliittia aina jotenkin todella nolona juttuna. Moniin muihin kauneuspulmiin olen voinut suhtautua kylmänviileästi, mutta selluliitti on merkannut minulle laiskuutta ja kropan rapistumista, vaikka kun järjellä mietin, on sitä tosiaan ollut minulla myös niissä hetkissä elämässäni, joissa olen liikkunut todella paljon. Vaikka olen tiennyt, että selluliitin kertyminen on joillekin naisille vain kropan ominaisuus, eikä liity mitenkään laiskuuteen, ei se ole estänyt mielikuvien syntymistä päässäni.
Kolmas empimiseni syy liittyi siihen, tulenko leimautuneeksi HYPOXI-hoitojen suhteen turhanpäiväiseksi ja pinnalliseksi bimboksi. Ihan sama, kun sukkula veisi mennessän sen, etten voisi yhtä aikaa olla kiinnostunut ”oikeista” asioista ja silti käydä HYPOXIssa. Päätin pyristellä tätäkin päänsisäistä stereotypiaani vastaan. Koska miksi lenkillä käynti kropan muokkaamiseksi olisi yhtään sen vähemmän pinnallista kuin saman – tai itse asiassa paremman – liikuntatehon suorittaminen sukkulassa.
Nyt olen tehnyt sen, mitä nainen ei olisi saanut tehdä: Paljastanut heikon lenkkini. Joten nyt ei voi kun toivoa, että hoito todella tepsii! Pitäkää peukkuja.
-Karoliina-
*HYPOXI-hoitojakso saatu blogin kautta
Lue myös:
