Sain viime viikolla baby shower -postaukseen kommentin siitä, kuinka lukija toivoisi juttuihini enemmän syvyyttä. ”Saamme lukea pintapuolisia katsauksia todella mielenkiintoisiin aiheisiin, mutta se viimeinen askel, joka todella saisi lukijan pohtimaan ja oivaltamaan asioita, jää ottamatta. Sinun blogisi kohdalla se harmittaa erityisen paljon, sillä potentiaalia olisi paljon enempään, ja tältä blogilta jotenkin itse odotankin enemmän kuin monelta muulta. En tiedä onko tämä tietoinen valinta—”.

Voi sinä! Vaikka tiedän, että minun lukijani ovat älykkäitä ja tarkkanäköisiä kuin mitkäkin, sai kommenttisi minut heräämään. Olen kuvitellut, että ette ole huomanneet, mitä minä olen koko alkuvuoden tehnyt. Vetäytynyt, etääntynyt ja samalla suojellut itseäni, mutta eihän se läpi mennyt. Koen, että olen sinulle ja teille muillekin lukijoille nyt selityksen velkaa.

Minulla on aina ollut hyvin – joskus varmaan vähän liiankin – tarkat rajat sen suhteen, mitkä asiat pidän blogin ulkopuolella. Vaikka kertoilenkin paljon täällä elämäni tapahtumista ja ajatuksistani,koen, että haluan pitää ison osan asioista ja tunteistani blogin ulottumattomissa. Se on ollut minun tapani säilyttää itsekunnioitukseni, koska en voisi katsoa peiliin, jos möisin elämäni muutamasta satas- tai tuhatlappusesta. Samalla rajojen pitäminen on ollut keino suojella itseäni ja läheisiäni. Kun on ollut tunne, että minun elämäni ei ole blogi, vaan blogissa on ollut palasia elämästäni, olo on ollut turvallinen.

Tämä asioiden rajaaminen on joskus ollut haastavaa siitä syystä, että haluan edellä mainituista asioista huolimatta olla täällä aina avoin ja rehellinen. En halua luoda illuusioita jostain ihmeellisestä ja ihanasta, jos sellaista ei ole. Toisaalta en myöskään halua peitellä onnellisuutta ja ilojani. Näiden seikkojen valossa joskus onkin vaikea miettiä, kuinka kirjoittaa oikeista asioista ja aidosti ilman, että yksityisyys on mennyttä.

Minulle onkin ollut ihan hirmuisen iso asia se, että olen kirjoittanut viime vuoden aikana erosta, itkemisestä (tai itkemättä jättämisestä), itsensä kadottamisesta ja uudelleenlöytämisestä, onnellisuudesta,  yksinäisyydestä, deittailusta ja lopulta rakastumisesta, uusperheestä ja kihlauksesta. Nämä postaukset eivät ole olleet mitään hetken mielijohteesta tehtyjä juttuja (paitsi kihlauspostaus pika-aikataululla, mutta siitä lisää vähän myöhemmin) vaan asioita, joiden kertomista julkisesti olen punninnut, pohtinut, arponut ja samalla myös pelännyt. Pelkoa suuremmaksi voimaksi on kuitenkin noussut se tunne, että haluan kunnioittaa lukijoitani. Jos blogini on kerran voittanut The Blog Awardsit ja lukijamäärät nousevat kuukausikuukaudelta sellaisiin lukemiin, etten olisi voinut pari vuotta sitten edes kuvitella, koen, että olen myös velvollinen antamaan jotain siitä takaisin, mitä minä teiltä saan. Te olette mahdollistaneet sen, että saan kirjoittaa ammatikseni. Joten minun täytyy myös olla palkkani arvoinen.

Kun on sitten edellä mainittujen aiheiden kautta avannut itsestään blogissa sellaisen puolen, jonka paljastaminen ei ole ollut helppoa tai itsestään selvää, on ollut rankkaa huomata, kuinka oma elämä on kommenttibokseissa ja nettikeskusteluissa alkanut elää sellaiseen suuntaan, joka on porautunut syvälle ihon alle. Eikä hyvällä tavalla. Vaan niin, että pari kertaa olen ihan oikeasti pohtinut, miksi asetan itseni tietoisesti tilanteisiin, joiden tiedän satuttavan minua.

Kyse ei ole siitä, kuten olen monta kertaa sanonutkin, että haluaisin vaan suitsutusta ja kehuja (enemmän aiheesta täällä). Mutta suoraan ilkeily- ja loukkaamistarkoituksin kirjoitetut jutut tuntuvat välillä epäreiluille. Epäreiluille ehkä juuri siksi, että ne ovat usein olleet juuri niitä postauksia, jotka ovat alunalkujaankin riisuneet minut paljaaksi suojakilvestäni. Ja jotka ovat sitä ihan oikeaa ja syvempää minua! On tullut fiilis, että mitä järkeä on tehdä jotain – ainakin omasta näkökulmastaan – rohkeaa, jos rohkeus palkitaan pahalla ololla.

Netti on siinä mielessä outo paikka, että vaikka itse pitäisit tietyt raamit ja kertoisit asioista vaan rajatusti, ei se tarkoita sitä, että muut tekisivät niin. On ollut aika surullista huomata, kuinka paljon puhetta, jopa aivan rikoslain täyttämän verran valheitakin, omasta elämästä saadaan aikaiseksi. Joskus tuntuu, että ihmiset unohtavat ettei tämä ole Salattuja elämiä ja käsikirjoitettua ”tosi-tv:tä”, vaan kaiken takana kun on ihan oikeaa minun ja meidän elämäämme, jossa ihmisillä on aidot tunteet, murheet, ilot ja sydän. Joku kysyikin minulta joskus, miltä tuntuu, kun oman elämän asiat voi lukea välillä iltapäivälehdistä. No miltäkö tuntuu? Suoraan sanottuna naurettavalle ja vihastuttavalle. Se, että menet yksi päivä nettiin ja huomaat lehden sivuilla kuvakaappaukset omalta Instagram-tililtäsi, referoinnit blogista ja hurjalle kuulostavan tarinan omasta elämästäsi, jota lukiessa et tunnista sitä enää omakseksi. En tiedä, miten kukaan koskaan voisi haluta jotain sellaista. Saati sellaista, että ennen kuin ehdit itse edes soittaa omalle mummollesi kihlauksestasi, voi hän lukee se jo lehdistä. Siinä myös pikaisen kihlauspostauksen syy. Jäi ihanat kuvat ja tarkkaan harkitut sanat käyttämättä.

Palataanpa nyt alkuun. Kyllä vaan, lukijani. Olen ollut viime aikoina pintapuolinen ja lyhytsanainen. Varmasti osin tämän ikuisen kiireen takia, mutta suurelta osin juuri siksi, että on tullut tunne, että minun on saatava hetki puhallella ennen uutta myrskyä. Hetken aikaa kirjoiteltava vaan ruuasta, ripsistä, juhlista ja vaatteista ja etäännyttää blogi henkilökohtaisesta itsestäni. Ja vaikka tuo pintakin on tasan minua, tajuan kyllä, että se, miksi minun juttujani luetaan, piilee muussa. Samaan matalan profiilin pitämiseen on kai liittynyt sekin, että olen kieltäytynyt parin kuukauden aikana neljästä lehtihaastattelusta ja yhdestä tv-jutusta. On tullut tunne, että jos kerran juttuja revitään ilman omaa tahtoanikin, niin en ainakaan itse halua olla edesauttamassa yhdenkään kohun syntymistä. Varsinkin, kun pelkkä kohu sananakin on jo ihan naurettava siitä lähtökohdasta käsin, että olen silmäpussinen kolmekymppinen äiti, jonka elämä 99-prosenttisesti pyörii työn, päiväkodin, Alepan, arjen keskellä vaihdettujen suukkojen, jääkaapin ja imurin ympärillä.

Tuntuipa hyvälle kirjoittaa tämä kaikki. Joten kiitos, lukija, kun herättelit minut. On kai nyt selvää, että sama meno ei voi jatkua. On taas kerran löydettävä se rohkeus ja tapa olla avoin. Olen esimerkiksi oikein ihaillen katsonut vaikkapa Mutsis on -Emiliaa, joka meni puolisonsa kanssa samana päivänä kihloihin kuin me, ja joka tämän vuoden postauksissa on kertonut heidän tulevista häistään ihania yksityiskohtia hääpaikasta kutsukortteihin ja kampauksiin. Itsehän en ole uskaltanut –  jos olette huomanneet, niin kuin varmasti olette huomanneet – mainita edes koko sanaa täällä.

-Karoliina-

paita, Carlings (Stay) // farkut, Zara