Kuolemanpelkoa ja melankolian koukkuja
Kumarrun rasvaamaan suihkun jälkeen jalkojani ja selässä vihlaisee. Ensimmäisenä tulee mieleen, että sen täytyy olla merkki jostain vakavasta. Eikö haimasyöpä alakin usein pienillä viattomilla selkäkivuilla?
Rakas ihminen ei vastaa viestiin, vaikka yleensä hän on aina hereillä 6.30. WhatsApp näyttää, että edellisen kerran hän on ollut paikalla 00.11. Mitä jos jotain on sattunut? Sydäri tai aivoverenvuoto? Kauan odotan ennen kuin soitan naapurille ja pyydän tarkistamaan tilanteen?
F lähtee isovanhemmille. Yhtäkkiä alan pelätä moottoriteitä, ketjukolareita ja hirviä. Lähetän toisen kerran viestin: ”Ajakaa varovasti. Laittakaa viesti periltä.”
Koen, että olen ihminen, joka näkee asioissa enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia. Ja vaikka elämä ei aina olekaan ollut niin hohdokasta, on minulla mielestäni taito katsella asioita ratkaisukeskeisesti : ”Jos tämä homma ei toimi, täytyy keksiä ratkaisu, jolla se toimii.” Se on ollut minun tapani, selviytymismekanismi, varmaan ihan lapsesta asti.
Tämän loppukesän aikana olen kuitenkin alkanut huomata itsessäni jo itseänikin rasittavan piirteen. Olen alkanut pelätä. Pelätä kuolemaa ja pelätä sitä, että onni katoaa.
Koen, että F:n ja minun asiani ovat nyt paremmin, kun olisin vuosi sitten edes voinut kuvitella. Edessä onkin nyt reipas syksy ja paljon tekemistä. Olen saanut viimeisten vuosien, kuukausien ja viikkojen aikaan ympärilleni juuri sen joukon ihmisiä, joita parempaa tukiverkkoa ei voisi olla. Oma perhe on tullut koko ajan vain tärkeämmäksi ja minusta tuntuu myös sille, etten jaksa enää mököttää, stressata, kiukutella tai valittaa turhasta. Kaipa se on sitäkin, että tiedän nyt, kuka olen. Ikä ja kokemukset ovat opettaneet niin paljon, etten voi kun hattu kourassa kumartaa elämälle.
Siitäkin huolimatta – tai ehkä juuri siksi – olen alkanut pelätä sitä, että onni viedään pois. Kun onnellisuus ja elämän palaset ovat kohdillaan, alkaa mieli puskea ajatuksia siitä, että kyllähän tämmöisen ilottelu kohta loppuu. Päähän hiippailee ajatuksia siitä, milloin alamäki alkaa. Ansaitsenko kaikkea tätä?
Olen monena päivänä tuijotellut tyhjyyteen, ristinyt kädet ja toivonut, ettei tätä kaikkea nyt vietäisi. Ei minun läheisiäni, ei läheisten onnea, eikä minuakaan. Olisi mahtavaa porskutella täällä maankamaralla seuraavat 60 vuotta. Ainakin! Ja nauttia taas, kerran nauttimiseen makuun on päässyt, ihan tästä tavallisesti ja kivasta. Rauhasta ja rauhallisuudesta. Jokaisesta hyvin nukutusta yöstä, lapsen naurusta, lämpimän tuulen kosketuksesta iholla, ystävän halauksesta, kauniista tekstiviestistä, yllätyspuhelusta, käsistä ympärillä.
Koska mitä siitäkään tulee, jos onnen pilaa murehtimalla jotain, jota ei välttämättä ja toivottavasti edes tule. Se jos mikä on elämän tuhlaamista! Jossakin instagramin tekstiviisaudessa (joita muuten rakastan!) sanottiin, että 90% etukäteen murehdituista asioista on turhia murheita, koska niitä karmeuksia ei kuitenkaan tapahdu. Voi kun muistaisin sen itsekin.
Kun juttelin näistä fiiliksistä keskieurooppalaiselle kaverilleni, hän kummasteli ajattelumalliani. Mietinkin, onko tämä nyt sitä kuuluisaa suomalaista mentaliteettia, ettei ilonkan hetkellä kannata nyt liikaa iloita. Tunnistatteko itsessänne tätä samaa pöhköä ajatuksenjuoksua?
-Karoliina-
