Kun lähettiin vähän Ruissiin
Mä ja mun ystävä Inari ollaan tunnettu lapsesta asti. Inarin mummolla on Hankasalmella ja meidän ystävyys perustuikin arjen sijaan siihen, että näimme toisiamme aina vain lomilla. Yleensä Kihveli soikoon -festareilla heinäkuussa (joista kerron muuten lisää myöhemmin tällä viikolla).
Inari oli aina se joukon coolein – kuulemma tietämättään – koska meille maalaistallukoille ihminen, joka asuin HELSINGISSÄ ja vieläpä KERROSTALOSSA oli suurin piirtein Madonnasta seuraava. Pari vuotta siinä parikymppisenä taisi vierähtää niin, ettemme oikein nähneet toisiamme, mutta kun muutin Helsinkiin aloitimme taas uudelleen yhteydenpidon. En itse asiassa edes muista miten siinä lopulta kävi niin, että lapsuudenkaveri, parikymppisenä hyvänpäiväntuttu on nyt kolmekymppisenä sydänystävä. Sellainen ihminen, jonka sanaan voi luottaa, jonka kanssa voi olla aivan oma itsensä ja jolle kehtaa kertoa hölmöimmätkin juttunsa.
Kun juttelimme Inarin kanssa keväällä, ettei hän ollut koskaan elämässään käynyt Kihveli soikoota isommilla festareilla, päätimme, että lähdemme Ruisrockiin yhdessä. Ensin idea oli, että menisimme festaroimaan oikein autenttisessa fiiliksessä telttamajoituksessa tai autossa nukkuen, mutta lopulta tulimme järkiimme ja saimme Inarin kaverin asunnon käyttöömme. Huh! Suihku oli tarpeeseen.
No miten ne festarit sitten menivät? Ruissi oli Ruissi. Iso ja lämmin. Rock ja täynnä hyvää musiikkia. Me mammat tosin taisimme olla vähän vanhoja. Tai sitten vaan väsyneitä kesästä ja lapsista, koska kun ilotulitteet paukkuivat Ruissalossa, me jo olimme vedelleet monta tuntia unta.
Mutta sellaistahan se ystävien kanssa on. Kehtaa sanoa, jos väsyttää. Voi kävellä käsikädessä vastavirtaa ja herätä aamulla nauramaan ja itkemään. Ja sen jälkeen istua Olavi Uusivirran keikalla tunnin tuppisuuna, pomppia Töölön Ketterän eturivissä yli-ikäisenä. Sellaistakin voi tehdä, kun toisen kanssa on helppoa olla.
-Karoliina-
