Lihaa luiden ympärille
Olen pyöritellyt tätä aihetta mielessäni jo muutamisen kertaa, mutta jättänyt asian aina vaan ajatustasolle, koska aihe on niin arkaluontoinen. Kun puhuu ihmisen painosta tai koosta, on aina niitä, joille asia on arka ja kipeä. Mutta. Koska tämä on nyt sellainen aihe, josta mulle on tullut uusia ajatuksia mieleen, haluan jakaa ne myös teille.
Mä olen ollut aina normaalipainoinen tai hoikka. Teini-iässä jopa laiha, kun pituuskasvu syrjäytti hetkeksi painoa vähän liikaakin, mutta sitten pian jo palasin normaaleihin uomiini. Olen ollut koko aikuisikäni painoindeksikäyrien mukaan lievästi alipainoinen tai ainakin normaalipainon alarajoilla, mutta se nyt on mielestäni johtunut vaan siitä, että olen melko siro, enkä pahemmin ole treenannut. Minussa ei siis lihas ole painanut (vaikka sitä välillä liikuntapuuskissani olenkin yrittänyt kasvattaa).
Vaikka välillä olenkin puristellut selluliittejä (jep. sitä tulee, eikä sillä ole painon kanssa mitään tekemistä) tai kironnut reisiäni, olen ollut ihan perustyytyväinen olomuotooni. Se on ehkä johtunut pääosin siitä, ettei paino tai vartaloni koko ole ollut ajtuksissani ykkössijalla. Se, että olen pienirintainen päärynävartalo on nyt vaan ollut yksi ominaisuuteni muiden joukossa, that`s it.
Talvella eron ja henkisten alamäkien aikana painoni alkoi kuitenkin laskea rajusti. En muista, koska aikuisiällä olisin painanut alle 50 kiloa, mutta kun helmikuussa menin siskoni luoksi ja astuin vaa`alle (en omista siis itse vaakaa), meinasin pyörtyä. Painoin vaatteet päällä 48 kiloa!
Vaikka itse olenkin pitänyt hoikkuutta usein kauniina ominaisuutena, oli minulla kroppani kanssa helmikuussa aivan kauhea olo. Oli kauheaa elää kehossa, joka ei tuntunut omalle! Voin huonosti, en jaksanut juosta ja kaikki vaatteet roikkuivat päälläni. Farkkuihinkin tuli karmaisevat peppupussit ja tuntui, kun olisin jokin sateessa ryvetetty heinänkorsi, jossa ei olisi ryhtiä eikä voimaa. Sitä paitsi: Kun laihtuu liikaa yli 30-vuotiaana, tajuaa, että naamassa onkin ryppyjä jo aika paljon! Ensimmäisen kerran elämässäni tajusin ihan oikeasti olevani liian laiha.
Kevään ja kesän aikana ruokahalut, voimat ja paino ovat alkaneet nousta samaa tahtia kun muukin hyvinvointini on lisääntynyt. Ensin alkoi maistua ruoka pienin annoksin, viimeiset kaksi kuukautta olen syönyt kuin hullu.
Paino on ohittanut myös kilotolkulla normaalin lähtöpainoni ja kun vedin viime viikolla löysäksi tarkoitettua kesähaalaria ylleni, jäi se oikeasti aivan pinkeän kireälle reisistäni. Ensin vähän pelästyin – Mitä helkkaria! Mä, joka en yleensä ikinä liho, olen tursahtanut vaatteistani ulos. Mutta sitten huomasin itsessäni uuden piirteen. Todellisuudessa tilanne ei haitannutkaan minua yhtään!
En tiedä, onko se tämä ikä vai mikä, mutta minulle on tullut sellainen olo, että kunhan olen terve ja liikun, ei reisien koolla tai painolla ole edes sitä vähäistäkään merkitystä elämässäni kuin mitä niillä ennen on ollut.
Hassua vielä sekin, että nyt kun sentti- ja kilomääriltä on alkanut lipua kauemmaksi siltä yleiseltä länsimaistelta kauneusihannetasolta, olen saanut varmasti eniten kehuja ulkonäöstäni kuin koskaan ennen tätä. Onkohan se siis todellakin niin, että kun itse kokee olonsa hyväksi nahoissaan, on se paras kauneusleikkaus, jonka voi saada?
-Karoliina-
mekko, kuvauslainassa Ivana Helsingiltä // kuvat Janita Autio
