ARVONTA: Kotimainen pipo! + Noora. Ja minä. Ja tosi kivoja talviasusteita!

IMG_2943-2.jpg

IMG_2980-2.jpg

IMG_2984-2.jpg

IMG_2989.jpg

IMG_3038.jpg

IMG_3063.jpg

IMG_2896.jpg

IMG_2897.jpg

IMG_2899.jpg

IMG_2914-2.jpg

// Kaupallinen yhteistyö: Kivat // 

Mun ekat muistot Kivatista on alle kouluikäisenä. Tai en ole varma, onko ne muistoja, vai vanhojen valokuvien katselun jälkeen syntyneitä ”muistoja”, mutta jotenkin mulla on hämäränä mielikuvana sellaiset raidalliset, leuan alta sidottavat pipot, joita meidän perheessä oli tietysti kolme. Jokaisella tytöllä omassa ulkotaminekorissaan odottamassa.(Paitsi mun pipo oli aina hukassa, mutta se on sitten jo toinen juttu.)

Kun muutin Tampereelle ja tutustuin Kivatiin taas uudelleen, olin ällikällä lyöty. Ensin siitä, että kyseine brändi oli edelleen elossa ja voimissaan. Toisekseen siksi, että Kivat-tuotteet tehdään edelleen Suomessa. Ja kolmanneksi siksi, että Kivatit on KIVOJA! Tuli ihan fiilis, miksi en ollut tätä merkkiä aikaisemmin bongannut. Olisi pelastanut monet taapero-F:n hattuongelmat. 

Mä olen kirjoitellut tänne blogiin jo Kivatista täällä ja täällä, ja nyt ajattelin esitellä Kivatin aikuistentuotteet. Tiesittekö nimittäin, että Kivat tekee pipoja, hanskoja ja kaulatuubeja myös aikuisille? Minä en nimittäin tiennyt ennen viime talvea.

Mun oma suosikki Kivatilta on mulesing-vapaa, 100% merinovillasta valmistettu pilkkupipo. Muistatte ehkä, että mulla oli viime vuonna kyseinen pipo harmaana. Nyt rinnalle pääse myös oliivinvihreä samanlainen.Parasta on pipon muoto (näyttää tosi hyvälle päässä), sekä se, että pipossa on pehmoinen vuori. Ei siis kutise yhtään mistään. Erityistä Kivatin pipoissa on mun mielestä niiden keveys. Tykkään toki monenlaisista hatuista, mutta Kivat on sellainen, jonka iskee päähän, kun koko pipon olemassaoloa ei halua huomata. 

Pilkkupipon tyylisten pipojen – joita pidän ns. kaupunkipipoina – lisäksi tykkään noista kuvan yksivärisistä, todella ohuista silkkivillapipoista. Niissä on 67% merinovillaa, 30% silkkiä ja 3% elastania. Mun jokapäiväiseen pipomakuun kyseiset pipot on vähän liian pieniä, mutta esimerkiksi ulkoillessa noi pipot on täyttä timanttia! Silloin, kun pää vähän hikoaa ja kun yllä ei saa olla liian raskaita vaatteita tai asusteita. Esimerkiksi siis kävelylenkillä, metsäretkellä tai jopa pienellä hölkällä, vaikkei kyse olekaan varsinaisesta teknisestä piposta. 

Mun kolmas aikuistuotelemppari on Kivatin lapaset, joiden tuplaneulos pitää sormet lämpiminä. Kaiken lisäksi ne mätsäävät ihanasti tuohon pilkkupipoon. 

Muita Kivatin aikuistuotteita – peräti kolmen verkkokauppasivun verran – löytyy täältä.

kivat_pesuaine2.jpg

Lopuksi on tuotava esille tämmöinen ekstra-asia, vaikkei olekaan mikään asuste. Mä olen aika tarkka pyykinpesusta, ja siksi musta onkin ilo, että Kivatin valikoimasta löytyy nyt merkin ikiomaa villan- ja silkinpesusainetta. Tämä Suomessa valmistettu, 100% kierrätettävässä pakkauksessa oleva pesuaine sopii niin silkin ja villan käsinpesuun kuin konepesuunkin (oikealla ohjelmalla tietty). Pesuaine ei sisällä myöskään väriaineita, se on biologisesti hajoava, eikä sitä ole testattu eläimillä. Ja tokihan aine sopii kaiken villan ja silkin pesuun, ei vaan Kivat-tuotteiden. 

Sellaisia ihania juttuja täältä Tampereelta! Ja koska nyt jos koskaan on pipokausi, isketään arvonta pystyyn. 

Kommentoi tähän alle, mikä tämän postauksen pipoista on eniten mieleesi. Voittaja saa valita minkä tahansa omavalintaisen pipon koko Kivatin valikoimasta. Arvon pipon tämän viikon perjantaina, 16.11.2018, klo 06.00.

-Karoliina-

Kuvat: Krista Puskala 

muoti paivan-tyyli ostokset

Ihana nähdä mies keittiössä.

P9295888.JPG

”Voi kun munkin mies. Se ei osaa keittää edes perunoita.”

”Voisko mun poikaystävä tulla teille A:n oppiin?”

”Mun mies ei koskaan.”

” Ai laitatko sä teillä harvemmin ruuan kuin A?”

”Ilo katsella miestä keittiössä.”

”Seuraavaksi otan kyllä miehen, joka osaa laittaa ruokaa.”

 

Edelliset lainaukset ovat naispuolisten ystävieni lausahduksia tilanteissa, jossa A on tehnyt ruokaa. Joko niin, että he ovat olleet itse nauttimassa tuota annosta. Tai niin, että he ovat bonganneet kuvan somesta.

Kuten täältä blogin resepteistäkin olette varmasti huomanneet, on totta, että minun roolini keittiössä on pienentynyt sitä mukaa, kun olemme A:n kanssa eläneet yhdessä. Teen edelleen ruokaa viikoittain, koska se on musta hauskaa ja olen ihan hyväkin siinä. Mutta useimmiten puikoissa on silti A. Ainakin niin, että jos teemme ruokaa yhdessä, hän on pääkokki.

Syitä tähän on monia. Ensinnäkin ruuan laitto on miehelle vieläkin suurempi intohimo kuin minulle. Toisekseen A:n taidot keittiössä ovat paremmat kuin mulla. Hän on rohkeampi tarttumaan uusiin raaka-aineisiin ja tekemään luovia ratkaisuja. Ja koska on ihana syödä vaihtelevaa ruokaa, ja A:lla parempi pokka kokeilla uusia reseptejä, kääntyy usein vastuu hänelle.  Kolmanneksi mä nautiskelen tällaisesta hetkestä, kun kotona on toinen jopa vielä intohimoisemmin ruokaan suhtautuva ihminen kuin minä. Ruuanlaitto tuntuu tosi hauskalle, koska se ei ole sataprosenttisesti omilla harteilla. Silloin niillä omilla kokkailuvuoroillaankin jaksaa panostaa ihan eri tavalla.

Joten jos ei käynyt edellisestä vielä selville, olen tosi iloinen, että A laittaa myös ruokaa! Se on ilo, arjen helpotus ja minusta myös kaunis rakkaudenosoitus. 

Mutta. Olen törmännyt myös ruuasta ja sen valmistamisesta puhuttaessa hassuun ilmiöön. Siihen, joka liittyy tuolla postauksen alussa oleviin lainauksiin.

Minusta on jotenkin aika kummallista, että ruokaa valmistava mies on edelleenkin – vuonna 2018 – kummastelun ja ihastelun aihe. Että aivan kun keittiössä häärivä miekkonen olisi jokin erityislaatuinen näyttelyesine, jota täytyy erikseen ihan päivitellä. 

Ja älkää ymmärtäkö väärin: Tottakai minustakin on kivaa, että puoliso tekee ruokaa. Itse asiassa herkkusuuna rakastan sitä! Mutta juuri siitä syystä, että talossa on toinenkin ihminen, joka kokaa. En siksi, että hän on MIES! Ei kokkaajan sukupuoli tee asiasta mitenkään erityisempää saavutusta.

Olen kuitenkin alkanutkin pohtia, mitä tapahtuisi, jos miehet alkaisivat puhua kokkaavista naisista kuten me naiset tuppaamme puhua miehistä. Miltä kuulostaisi:

”Voi kun munkin vaimo. Se ei osaa keittää edes perunoita.”

”Voisko mun tyttöystävä tulla teidän Pirkolle oppiin?”

”Mun vaimo ei koskaan.”

” Ai laitatko sä teillä harvemmin ruuan kuin vaimosi?”

”Ilo katsella naista keittiössä.”

”Seuraavaksi otan kyllä naisen, joka osaa laittaa ruokaa.”

 

Tällä tavalla käännettyinä lauseet kuulostavat ainakin omaan korvaani aivan kauheille. Kivikautisille ja niin stereotyyppisille kuin olla ja voi. Jännää, että meistä – monesti vieläpä tasa-arvoa ja sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta kannattavista – naisista tuollainen puhe miehistä on kuitenkin ihan ok. Mielenkiintoista on myös se, että miehet antavat puhua itselleen noin. Jos joku – ystäväkin – sanoisi mulle, että ”ilo nähdä nainen keittiössä”, saisi hän kyllä kuulla kunniansa. 

Semmosia aatoksia tähän isänpäivän iltaan! Toivottavasti teillä on ollut kiva isänpäivä! Onnea vielä kaikki isät, vaarit, ukit, papat, isoisät, isähahmot ja isäksi halajavat! 

-Karoliina-

 

 

 

suhteet oma-elama rakkaus uutiset-ja-yhteiskunta