Vuoden 2018 kohokohdat ja oivallukset!

Niin se vuosi 2018 vaan meni. Samalla tapaa nopeasti kuin niin monet vuodet lähiaikoina muutenkin. Tasan kaksi vuotta sitten me menimme A:n kanssa kihloihin, tasan vuosi sitten otettiin uutta vuotta vastaan lapsiperheystävien voimien täällä Tampereella. Molemmat tapahtuvat tuntuvat sille kuin ne olisivat olleet aivan äsken.

Mulle syksy on ollut aina se hetki, kun olen pistänyt elämää ikään kuin pakettiin ja kohdannut katseen tulevaan. Se on johtunut siitä, että oppilaana, opiskelijana ja sen jälkeen opettajana uusi lukuvuosi on ollut aina uuden alku. Nyt olen huomannut, että kun opetyöt ovat jääneet, on myös suhteeni aikaan muuttunut. Jo kolmatta kertaa tämä vuoden vaihtuminen on ollut merkityksellisempi kuin elokuu. On aika oppia menneestä ja ladata toiveet ja haaveet tulevaan.

Jos mä mietin vuotta 2018, on mulle jäänyt päällimmäiseksi seuraavat ajatukset ja hetket:

ASETTUMINEN. Olemme pian asuneet Tampereella kaksi vuotta. Ja vaikka Tampere edelleen yllättää ja on monella tavalla uusi kotikaupunki, on näistä huudeista – varsinkin kodin lähiympäristöstä – tullut tämän vuoden aikana ihan oikea koti. Uskoisin, että meille kaikille. Kun menee ulos, näkee ystäviä. Jää juttelemaan kaupan jonossa, törmää naapureihin leikkipuistossa ja roskia viedessä. Vanhempainillassa istuu tuttujen naamojen viereen ja tyttären joulujuhlasta tulee ystäväperhe lomanalkajaispitsalle. Suunnitellaan yhteisiä matkoja ja käydään yhteisillä brunsseilla. Jollakin käsittämättömällä tavalla asettuminen Tampereelle on käynyt hirveän luontevasti. Olenkin sanonut A:lle, että jos asuntojen neliöhinnat pysyvät sellaisina, että voimme asua täällä, haluaisin asua tässä kohdassa kaupunkia mummoksi asti.

 

HÄÄT. Me menimme naimisiin toukokuussa. Ja vaikka en oikeasti miettinyt häitä juuri ennen h-hetkeä, enkä ollut ladannut päivään oikeastaan mitään tarkkoja suunnitelmia, oli häät kyllä vuoden kohokohta. En ymmärrä, miten yhteen päivään saattoi mahtua niin paljon iloa, itkua, naurua, hymyä, ystäviä, yllätyksiä ja rakkautta. On ihan kliseistä sanoa, mutta silti en voi kun todeta, että hääpäivä oli yksi elämäni parhaista päivistä. Mulle tuli suorastaan ihan sellainen häähaikeus, kun mietin yhtenä päivänä, että nyt ne kemut on ohi. Ehkä täytyy järjestää vuosien päästä vaikka vihkivalojen uusiminen, jotta voi iloita ystävien kanssa vielä uudemman kerran. Vai menisikö joku rakkaista ystävistä pian naisimiin?

 

TYÖT. Tajusin ennen joulua, että on kulunut tasan 10 vuotta siitä, kun valmistuin maisteriksi. Ja kuinka paljon elämä on myös töiden puolesta sinä aikana muuttunut? Olin jo silloin koulussa opettajan, ja kun sain paperit, kuvittelin, että teen niitä töitä eläkeikään asti. Kun katselen paria viime vuotta – erityisesti tätä kulunutta vuotta 2018 – täytyy todeta, että miten mahtavaa, ettei tulevasta aina tiedä. Havahduin ihan yhtenä päivänä tajuamaan sen, että en ole enää kenenkään palkkakirjoilla, vaan olen todellakin oman leipäni ja onneni seppä. Miten minusta, joka ei koskaan haaveillut yrittäjyydestä, tuli kuitenkin tällaista sillisalaattiduunia painava nainen, joka ei ole vastuussa lopulta tekemisistään kenellekään muulle kuin itselleen? Yhtä aikaa tuo vapaus on parasta, mitä työrintamalla minulle on koskaan käynyt. Ja samalla se luo paineita: Tästä duunista kukaan ei maksa työterveyttä, sairauslomia tai palkkaa sijaisia. Nyt on pakko pysyä työkykyisenä ja -tehoisena.

 

ÄITIYS JA NAISEUS. Mä täytän pian 34 vuotta. En ole enää tyttö, en edes nuori äiti. Lapsi kasvaa kohisten. Kysyy vaikeita, mutta on koko ajan vaan arkisissa toimissaan helpompi. Jos minun olisin pitänyt 20-vuotiaana povata elämäni kulku, olisin ihan varmasti ajatellut, että olisin uutena vuotena 2019 vähintään kolmen lapsen äiti. Ydinperheellinen omakotitaloasuja lapsiperhelähiöstä. Mutta enpä ole. Ja vaikka elämä kerrostalon ylimmässä kerroksessa, yhden lapsen ja vasta aikuisena löydetyn aviomiehen kanssa onkin parempaa, kun osasin koskaan kuvitella, iskee aina välillä silti sellainen paine niistä odotuksista, jotka itselleni joskus annoin.  Pitäisikö nyt elämän olla toisin? Voidaanko ajatella, että elämä on nyt kokonainen?

Samalla, kun elämä on kulkenut omaa rataansa, olen yrittänyt alkaa suhtautua itseeni arvostavammin. Paino siis sanalla yrittänyt. Se, missä olin koko nuoruuteeni se täydellisyyksiin pyrkivä ”kympin tyttö”, ei ole iän myötä kadonnut minnekään, vaan huomaan edelleen yrittäväni suoriutua kaikista elämän osa-alueista kympin naisena. Tässä iässä olen kuitenkin alkanut tajuta sen, ettei kaikesta voi – varsinkaan yksityiselämässä – mennä jatkuvasti ilman virheitä. On pakko alkaa hyväksyä myös omat heikkoutensa niin, että ne on osa minua.

 

ITSENSÄ VOITTAAMINEN. Edelliseen aiheeseen liittyen olen alkanut tietoisesti tehdä asioita, joita en osaa. Tie ei ole ollut mitään iloista positiivishenkistä kilvoittelua hymyssä suin, vaan välillä hampaat irvessä kiroilleen vetämistä eteenpäin. Mä olen ollut aina todella huono epäonnistumisessa, enkä ole oikein kestänyt sitä, jos olen ollut jossain todella huono. Ja jos olen tiennyt jo etukäteen olevani huono, en ole tehnyt sellaisia asioita lainkaan. Viime vuonna olen tietoisesti mennyt pois mukavuusalueeltani. Olen opetellut luistelemaan, vaikka edelleen jäällä olo vituttaa ja ahdistaa ajoittain. Silti olen halunnut tehdä sen. Olla välillä kaatuileva ja nolo. Saattaa kuulostaa hassulle, että joku luistelu on mulle niin iso juttu, mutta se on ollut. 

Toisekseen olen opetellut ajamaan autoa uudelleen. Nyt kun hurautin meidän perheen joulunviettoon Rautavaaralle ja olin ratissa miltei 5 tuntia, oli olo kyllä aivan mahtava! Mä olen opetellut tekemään jotain, mitä olen vihannut ja pelännyt. Mihin kaikkialle voikaan elämässä mennä, kun uskallan hypätä tällä sisulla muihinkin haasteisiin.

 

Sellaisia oivalluksia ja hetkiä! Uuden vuoden lupaukset ja toiveet ja haaveet myöhemmin tällä viikolla. Mitä vuodesta 2018 jäi sulle käteen?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä