Valmistuin kätilöksi marraskuussa 2012, juuri ennen Keniaan muuttoani. Tarkoitus oli häiden jälkeen järjestää paperiasiat pian kuntoon ja aloittaa työelämä Keniassa. Kenialaiseen tyyliin suunnitelmat muuttuivat matkan varrella. Useasti.

Häiden jälkeen hyppäsimme kenialaisen byrokratian uumeniin, valtion virastojen paperinpyöritykseen. Ensimmäisenä meidän täytyi tietysti virallistaa avioliittomme, mikä yksistään vaati jo useamman reissun pääkaupunkiin Nairobiin. Asuimme tuolloin Nakurussa, josta on kolmen tunnin matka Nairobiin, pahan ruuhkan sattuessa voi kestää kauemminkin. Valtion virastojen pääkonttorit ovat tietysti Nairobissa ja useat asiat voi hoitaa vain pääkonttoreilla.

Nairobin reissuilla kävimme lukemattomia kertoja virastoissa, vierailimme useissa eri katolisissa kirkoissa ja lopulta käytimme suhteita, jotta saimme sen mitä tarvitsimme eli oikean, viranomaisille kelpaavan vihkitodistuksen. Kävi nimittäin ilmi, että pappimme oli kirjoittanut vihkitodistuksemme lomakkeelle, joka oli tarkoitettu vain kenialaisten vihkimiseen. 

Kun avioliittomme oli virallinen, saimme hakea minulle pysyvää oleskelulupaa eli niin sanottua Dependant’s Pass:ia. Keniassa ei Suomen tavoin ole mitään yleistä, sähköistä rekisteriä, josta näkee mistä kukanenkin on kotoisin, missä syntynyt ja missä asuu, joten kaikki selvitetään papereiden avulla. Oleskelulupahekmusta varten meidän täytyi toimittaa mm. miehen passikopio, syntymätodistus, syntymätodistuksen laillistettu kopio, minun syntymätodistus, passikuvia sekä vihkitodistuksemme. Muutamien kuukausien odottelun, useiden Nairobin reissujen ja virastokäyntien jälkeen sain vihdoin pysyvän oleskeluluvan Keniaan.

Kesken paperisodan huomasin olevani raskaana, joten jouduin siirtämään urasuunnitelmiani. Kahden vuoden ja kahden kuukauden avioliiton jälkeen meillä oli jo kaksi tytärtä, joten kiirettä riitti ilman työkuvioitakin!

Viime vuoden huhtikuussa, kuopuksen ollessa reilun vuoden vanha, halusin saada kätilön luvat Keniassa työskentelyyn, joten jatkoin lupaprosessia Nursing Council of Kenya:ssa. Olin aiemmin hakenut sieltä tarvittavat lomakkeet, toimittanut ne Suomen matkalla ammattikorkeakouluuni täytettäviksi ja maksanut lomakkeiden täyttämisestä kiitettävän summan rahaa.

Ulkomailla opiskelleille hoitoalan ihmisille prosessi on aina sama, huolimatta siitä missä maassa on opiskellut. Kun lomakkeet palauttaa Nursing Council:iin, vastaanottava henkilö tarkistaa onko kaikki tarvittavat liitteet mukana. Jos kaikki tarvittavat liitteet löytyvät (kuten koulutodistukset, mahdolliset toimiluvat omassa maassa, oleskelulupa, passikopio, passikuvat, kuitti maksusta jne.), odotellaan soittoa haastatteluun. Jos haastattelusta pääsee läpi, saa alkaa tekemään pakollista kolmen kuukauden orientaatiota julkisen puolen sairaalassa, minkä jälkeen lupamenettely on valmis. Jos haastattelusta ei pääse läpi, joutuu tekemään kirjallisen kokeen, minkä läpäistyään pääsee orientaatiojaksolle.

Lomakkeiden palautuksen jälkeen odotin neljä kuukautta ennen kuin turhaannuin ja soitin Nursing Council:iin kysyäkseni miksei kutsua haastatteluun kuulu. Minut kutsuttiin takaisin Nursing Council:iin selvittämään mistä viivästys johtuu. Ihmettelin eikö asiaani voisi hoitaa puhelimitse, mutta ei kuulemma voinut.

Kävi ilmi, että hakemukseni vastaan ottanut henkilö oli unohtanut kysyä minun ”visa statement” eli viisumini tilannetta. Olin palauttanut heille pysyvän oleskelulupani, josta kävi ilmi, että olen naimisissa kenialaisen kanssa, mutta se ei heille riittänyt. He halusivat myös kopion vihkitodistuksestamme, vaikka sitä ei edes vaadituissa liitteissä mainittu heidän nettisivuillaan eikä paperiversiossa. Virkailija kertoi sen olevan sen vuoden alussa tullut uusi säännös, kuulemma terrorismin ehkäisyn vuoksi. No, olin palauttanut paperit samaisena vuonna, joten ei siinä minun järkeeni ollut mitään logiikkaa, mutta sitähän ei kysyttykään. Kysyin kuitenkin, että minkä vuoksi palauttaessani hakemusta kukaan ei sitä kysynyt tai miksei nettisivuille ole vaadittuihin liitteisiin sitä lisätty. Vastaus oli, ettei kannata menneessä elää vaan ajatella tulevaisuutta. Niinpä niin. Halusivat minun tekevän vielä erikseen reissun takaisin(vähintään tunnin kestää suuntaansa matka, ruuhka-aikana paljon kauemmin), jotta tuon vihkitodistuksemme, mutta sain sentään neuvoteltua niin, että tuon sen tullessani haastatteluun.

Minulle kerrottiin, että soittavat minulle kun on aika tulla haastatteluun (kuulostaako tutulta?!), joka on noin kuukauden päästä. Sillä kertaa soitto tulikin. Olin ollut työelämästä pois jo useamman vuoden ja hieman jännitti pääsenkö haastattelusta läpi. Haastattelu meni hyvin ja minulle kerrottiin, että voin aloittaa orientaation heti kun haluan. 

Olin odottamiseen turhautuneena varannut kuopukselle ja itselleni lentoliput Suomen reissua varten, joten sovin Nursing Council:issa, että siirrän orientaation aloittamista parilla kuukaudella. 

Vihdoin koitti tämän vuoden tammikuu ja oli aika aloittaa pitkään odottamani ura kätilönä kenialaisessa sairaalassa. Vaikka kyseessä olikin palkaton kolmen kuukauden orientaatio, olin innoissani paluusta työelämään. No, suunnitelmat muuttuivat jälleen. Julkisen puolen lääkärit alkoivat lakkoon juuri ennen kuin ehdin aloittaa orientaatiojaksoni. Lakko sulki julkisen puolen sairaaloiden osastot ja vain klinikat olivat osittain auki. Lakko kesti sata(!!!) päivää ja aiheutti useiden ihmisten kuolemia suoraan ja välillisesti. Minä jatkoin kotona turhautumista.

Tuli huhtikuu ja lakko vihdoin loppui. Aloitin orientaatiojaksoni viidennen tason sairaalassa. Korkein taso on kuudes, mikä tarkoittaa ns. yliopistosairaaloita maan pääkaupungissa. Sairaala, jossa työskentelen, on pienehkössä kaupungissa vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä.

Reilun kuuden viikon töissä olemisen jälkeen mursin epäonnekseni varpaani kauppareissulla ja jouduin pariksi viikoksi kotipotilaaksi. Mietin jo, että onkohan minun tarkoitettu ollenkaan työskennellä tässä maassa, kun vastoinkäymisiä tulee vähän väliä. Palasin töihin varpaan parannuttua toteamaan, että oli hoitajien vuoro alkaa lakkoilemaan. Kyllä, saman päivänä kun palasin töihin. 

Hoitajien lakko on kestänyt nyt vähän yli kaksi kuukautta eikä loppua näy. On kuulemma hyvin yleistä, että ennen vaaleja eri alat lakkoilevat. Lakkoilu vaikuttaa olevan ainoa keino saada mitään muutosta aikaiseksi. 

Tämän päivän tekstiin suunnittelin kertovani työskentelystä julkisen puolen sairaalan eri osastoilla Keniassa, mutta koska pohjustuksesta tuli näin pitkä, jätän sen seuraavaan kertaan. Esimakuna teille seuraavasta tekstistä jätän jo liittämäni kuvat sairaalasta tämän tekstin loppuun.