12 uudenvuodenlupausta: treenitammikuu

Tavoite: viisi treenikertaa viikossa kuukauden ajan.

Luettavana: Ripsa Papunen-Koskisen Ripsaus parempaa elämää.

Koska on aina kiva, kun on tavoitteita, keksin tänä vuonna kaksitoista uudenvuodenlupausta. Jokaisella kuukaudella on jokin teema, ja koska vuoden alussa luonnollisesti aletaan aina tavoitella terveellisempiä elämäntapoja, päätin viettää liikunnallisen tammikuun.

Aloin harrastaa crossfitiä vuonna 2016, ja se on edelleen mieluisin liikuntalaji minulle. Pari vuotta kestäneen alkuaddiktion jälkeen pahin treenikuume alkoi hiipua, ja kun vielä muutimme puolen tunnin ajomatkan päähän salilta, muuttui treenaaminen paljon epäsäännöllisemmäksi. Joskus jumppaan viisi kertaa viikossa, joskus saattaa tulla kuukauden tauko.

En siis lähtenyt haasteeseen ihan sohvaperunapohjalta, mutta motivaatioksi otin kuukauden lukukirjaksi Ripsa Papunen-Koskisen liikuntaa ja terveellistä elämää käsittelevän Ripsaus parempaa elämää -teoksen. Kun lukee liikunnasta, tekee mieli liikkua. Kun katselee kuvia terveellisistä herkkuruoista, tekee mieli syödä paremmin. Sama pätee kyllä muuhunkin. Jos elokuvassa avataan viinipullo, minullekin kelpaisi lasillinen. Jos seuraamani leivontabloggaaja julkaisee kakkureseptin, se täytyy testata.

Ripsaus parempaa elämää -kirja ei oikeastaan tarjoa mitään uutta: samat tiedot liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta, jotka voi lukea mistä tahansa oppaasta tai naistenlehdestä. Papunen-Koskisen tarjoamat arjen vinkit olivat minulle ainakin tuttuja. Uskon, että teos toimii kuitenkin aivan erinomaisesti niille, jotka ovat pysyvän elämänmuutoksen kynnyksellä. Opus on kannustava, iloinen ja informatiivinen. Kiinnostavimpia asioita ovat kirjoittajan esimerkit omasta elämästään, perheestään ja uutistyöstä ihmisineen.

Perustreenikirjoista Ripsaus parempaa elämää eroaa ehkä siten, että työssä jaksamiselle on varattu oma osansa. Luvussa kirjoitetaan, miten on hyvä joskus astua epämukavuusalueelleen ja miten siitä lopulta saa onnistumisen tunteita. Tuttua huttua, mutta aloin miettiä lukiessani sitä, miten konkreettisesti olen sen tänä keväänä huomannut todeksi.

Olemme olleet koulussamme joulukuun puolelta etäopetuksessa, joten minun, muinaisjäänteen, oli lopulta otettava Teams haltuun, vaikka en olisi yhtään halunnut. (Seuraava saattaa kuulostaa jokaisesta digidigi-ihmisestä aivan naurettavalta, mutta minulle nämä olivat suuri askeleita.) Ensin opettelin vetämään tunnin luontevasti etäyhteydellä. Sitten opettelin jakamaan näytön. Seuraava askel oli näytön jako äänien kanssa. Sen jälkeen onnistuin jakamaan opiskelijat pienryhmätiloihin. Wow! Hyvä minä! Kieltämättä onnistumisen tunne palkitsi.

Oli kirjassa yksi konkreettinen vinkki, jonka aion ottaa käyttöön: kuulemma Supercellin Ilkka Paananen on kertonut, että aina jos yrityksessä epäonnistutaan, korkataan samppanja. Epäonnistumisessa on oppimisen mahdollisuus. Aivan loistavaa! Noloista mokista ei jää niin paha maku suuhun, jos sen huuhtelee pois kuohujuomalla.

No, miten kävi treenitammikuun? Onnistuin treenaamaan joka viikko viisi kertaa, paitsi yhden kerran määrä jäi neljään. Olin tosin armelias: joskus treeniksi riitti sata kyykkyä ja vatsat telkkarin ääressä, ja jos ne tekee rauhalliseen tahtiin, ei tätä varten tarvitsee vaihtaa edes liikuntavaatteita. Varmasti olisin jumpannut vähemmän ilman uudenvuodenlupaustani, sillä joskus pirstaleisen työpäivän jälkeen olisin vain mieluiten lysähtänyt sohvalle. Nyt tein kuitenkin palveluksen kunnolleni.

Seuraavana vuorossa: herkuton helmikuu.