Viikko sitten kotiutunut romanianluppakorva Kipinä mullisti elämämme. Olemme jo lyhyen tuttavuuden aikana rakastuneet tähän tarmokkaaseen neitiin, jolla todella on kipinää tassunpohjissa.

Ensimmäiset kolme päivää koiruus vain nukkui. Hetkittäin se havahtui hereille, ja valveilla ollessaan se teki pieniä tutkimusmatkoja ympäri taloa. Tukikohdakseen se otti sohvan, jonka turvista uskaltautui tassuttelemaan esimerkiksi keittiöön – josta ripein askelin takaisin makuusijalle.

Kun Kipinä alkoi selvästi olla aktiivisempi ja reippaampi, aloimme käydä lyhyillä ulkoiluilla pihalla. Uloslähtö rescuekoiran kanssa on joka kerta pieni operaatio, sillä korkean karkaamisriskin vuoksi kotoa on poistuttava pannan, valjaiden, lantiolle tulevan turvapalan ja kahden hihnan kanssa. Edes aidatulle pihalle ei hauvaa vielä uskalla vapaana päästää, sillä koirat ovat sille päälle sattuessaan näppäriä kiipeilijöitä – vaikka ei uskoisi!

Kipinä on joka tapauksessa ollut reipas ulkoilija, joka on tutkinut tarkasti ruohomättäät, kaivanut kuoppaa, haistellut tuulta ja saanut myös ekat juoksuhepulit vanhemman koiramme kanssa. Koska molemmat haukut ovat nuoria ja suunnilleen samankokoisia, ne ovat toisilleen mainiot paini- ja juoksentelukaverit.

Kaikki on siis toistaiseksi mennyt paljon paremmin kuin odotimme, sillä varauduimme nurkassa pelkäävään arkaan yksilöön, jonka kotiutumisessa menisi pitkään. Toki meillä on helppo ujon koiran olla: lähinaapuriin on puoli kilometriä, lenkkimaastona on metsää ja taloudessa asuu kaksi aikuista ihmistä sekä tasapainoinen, sosiaalinen koirakamu.

Joitakin takapakkeja on kuitenkin ollut, enkä epäile, etteikö rescuekoiran kanssa niitä tulisi jatkossakin, varsinkin kun tarhalla varttunut koiruus on meille laatuaan ensimmäinen eikä vastaavista ole aiempaa kokemusta. Pari kertaa Kipinä on päässyt säikähtämään ikävästi. Ensin rämähti lattiaan koiraporttina toiminut kompostikehikko, ja pelästys sai tytön jähmettymään paikalleen pitkäksi aikaa. Toisen kerran erehdyin pihalla hölkkäämään juoksevan koiran perässä, ja tömisevät askeleeni saivat Kipinän jäätymään. Onneksi säikähdyksistä toivuttiin, ja nyt pari päivää on mennyt ilman mitään kurjuuksia.

Aluksi Kipinä myös ilmahyökkäili Vinka-koiraamme kohti, jos tämä lähestyi nukkuvaa tai väsynyttä uutta kämppistään. Tätä tapahtui pari kolme kertaa päivässä, ja pyrimme estämään välikohtauksia sillä, että pyysimme Vinkan pois, mikäli se oli menossa kohti Kipinän leposijaa. Onhan toiselle annettava nukkumarauha! Pistimme äksyilyn myös stressin ja väsymyksen piikkiin – rescueyhdistykset korostavat, että koiran luonne muuttuu, kunhan sen stressitasot laskevat. Nyt pariin päivään Kipinä ei olekaan haukkaillut ilmaa Vinkan nenän edessä.

Kieltämättä olen noina hetkinä kuitenkin tuntenut epätoivoa ja pelännyt, että olemme menneet pilaamaan vanhan koiramme elämän, kun olemme tuoneet sen kotiin mokoman sähäkän nartun. Yhteyshenkilöt ovat kuitenkin vakuuttaneet, että sellaiset tuntemukset ovat ihan normaaleja ja koirat tarvitsevat vain aikaa. Myöhemmin tilanne tulee olemaan ihan eri.

Luulenkin, että olemme päässeet aika vähällä mitä tulee ongelmiin. Useimmiten tunnen vain iloa ja liikutusta näistä kahdesta maailman hassuimmasta ja viisaimmasta koirasta. ❤️

Katsotaan, mikä tilanne on kuukauden päästä!