Minna Miaon Prokrastinaatio ei tarjoa pikaratkaisuja vitkuttelijoille
Yksi huono tapani on vitkuttelu. En lykkää asioiden hoitamista kaikissa tilanteissa, mutta esimerkiksi soittamisen jätän mielelläni seuraavaan päivään — ja jos mahdollista, seuraavaan vuoteen tai hämärään tulevaisuuteen. Vihaan soittamista, joten välttelen kaikkia puheluita, joita ei ole pakko hoitaa. Siten kaikki asiat, jotka vaativat soittamista, jäävät roikkumaan, vievät kohtuuttomasti aikaa tai jäävät kokonaan, mikäli niillä ei ole aikarajaa. Puhelimeen tarttumisen sijasta saatan siivota koko talon, selvittää viikon työtehtävät tai vain ahmia hyvän kirjan loppuun.
Toki minulla on muitakin ikäviä asioita, joita välttelen, ja siksi aloin toiveikkaana kuunnella Minna Miaon itseapukirjaa Prokrastinaatio — aloittamisen vaikeus ja miten se voitetaan. Teoksen nimi vihjaa, että prokrastinaatiosta voisi päästä eroon.
Suurin osa kirjasta käsittelee vitkastelun syitä. Perfektionisteja saattaa vaivata epäonnistumisen pelko, jolloin prokrastinointi on suojakeino: jos projekti sujuu huonosti, syynä on viime tippaan jättämisestä johtunut ajan puute eikä oma osaaminen. Toiset ihmiset taas vain haluavat vältellä ikävien asioiden hoitamista — minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, sillä täydellisyyden tavoittelija en missään nimessä ole. Olen mukavuudenhaluinen hedonisti, joka mielellään tekisi vain mielihyvää tuottavia juttuja.
Minna Miaon teos ei valitettavasti tarjoa taikakeinoja siihen, miten loputon lykkääjä voisi yhtäkkiä muuttua aikaansaavaksi touhutyypiksi. Miao yksinkertaisesti toteaa, että paras tapa saada asioita aikaan on tarttua toimeen. Mutta miten, jos toimeen tarttuminen on kovin vastenmielistä?
Teoksessa viitataan tutkimukseen, jonka mukaan koehenkilöt arvioivat epämiellyttävät tehtävät paljon ikävämmiksi ennen niiden hoitamista. Kun hommat sitten oli saatu hoidettua, ne eivät tuntuneetkaan enää niin kurjilta. Olen huomannut saman ilmiön: saatan ahdistuneena lykätä jotakin puhelua monta kuukautta, mutta kun vihdoin saan soitettua (sen parin minuutin puhelun), tulee olo, että ei soitto ollutkaan sen kaiken välttelyn arvoinen. Tämän asian voisin jatkossa yrittää pitää mielessäni, vaikka helppoa se ei varmasti ole.
Miao antaa prokrastinoijille myös eräänlaisen synninpäästön: joskus viivyttely on ihan hyvä juttu. Ihminen voi kaivata lepoa, ja silloin tällöin stressin välttäminen on paikallaan. On kuitenkin hyvä miettiä tulevaisuuden minää, joka myöhemmin joutuu kärsimään lykättyjen tehtävien kasautumisesta. Parempi on hoitaa harmillisia velvollisuuksia vähän kerrallaan kuin vasta sitten, kun kiire pakottaa.
En tiedä, auttaako kirja minua vähentämään vitkastelua. Olen hyvä keksimään syitä sille, miksei juuri nyt voi hoitaa jotakin asiaa: oli raskas päivä, väsyttää, ei ole aikaa, huomenna on paremmin aikaa. Muutos ei tietenkään tapahdu kerralla, joten ilmiön ymmärtäminen ja ajatteleminen voi ohjata omaa käytöstä suotavampaan suuntaan.
On kuitenkin kaksi asiaa, jotka olen kokenut toimiviksi: tehtävälistan tekeminen ja kalenterimerkinnät. Kun päättää hoitaa to do -listan hommat tiettynä päivänä, ne saa yleensä hoidettua. Tehtävien yliviivaaminen on tyydyttävää, ja usein huomaa, että listan läpikäymiseen menee vähemmän aikaa kuin on ajatellut. Hommista luistaminen on myös hankalampaa, jos kalenterissa lukee, mitä tänään täytyy tehdä (vaikka olisikin vastuussa vain itselleen).
Akuuteissa asioissa en koskaan prokrastinoi, vaan esimerkiksi ihmisten ja eläinten terveyshuolet saavat tarttumaan puhelimeen saman tien. En myöskään lykkää asioita, joiden hoitamatta jättäminen vaikuttaa muihin ihmisiin — esimerkiksi työjutuissa olen mieluummin ajoissa kuin myöhässä. Sen sijaan esimerkiksi makuuhuoneen hirvittävä, järkyttävä, tyylitön ruskea-beige kukkatapetti on seinässä edelleen viiden vuoden asumisen jälkeen, koska pintakäsittely-yrityksiin soittaminen on niin, niin vaikeaa. Eikä ruma tapetti vaaranna kenenkään henkeä ja terveyttä.
Sisäinen kyökkipsykologini havahtui välittömästi, kun luin tämän postauksen. 🙂
Itsehän olen niitä ihmisiä, jotka eivät vitkuttele lähes koskaan, eli asioihin tarttumista voisi omalla kohdallani pitää vahvuutena. Mielestäni olet tosi oikeilla jäljillä siinä, kun kiinnität huomiota asioihin tarttumisen jälkeiseen olotilaan. Jos joku kysyisi minulta, miten päästä eroon vitkuttelusta, kehottaisin keskittymään nimenomaan siihen ajatukseen, että miltä tuntuu sen jälkeen, kun on tarttunut toimeen ja tehnyt ikäväksi mieltämänsä asian. Yleensä se tuntuu varsin hyvältä, kun taas vitkuttelu harvoin oikeastaan tuntuu siltä – siitähän seuraa helposti mm. epämääräistä syyllisyyttä.
Tarttuisin myös siihen, kun kirjoitit, ettet vitkuttele tärkeissä asioissa. Miettisin, mitä mielessä oikeastaan tapahtuu silloin, kun tarttuu saman tien puhelimeen vaikkapa soittaakseen lemmikille eläinlääkäriajan. Tuskin kyse on siitä, että tällaisen puhelun soittaminen olisi olennaisesti miellyttävämpää kuin muidenkaan puheluiden. Kyse lienee enemmänkin siitä, ettei itselleen tuollaisessa tilanteessa anna muita vaihtoehtoja. Tästä voidaan jatkaa siihen kysymykseen, että tarvitseeko sitä vaihtoehtoa antaa muissakaan tilanteissa. Entä jos kaikki ne puhelut, jotka kuitenkin täytyy soittaa, vain soittaisi eikä lainkaan tarjoaisi itselleen muuta mahdollisuutta? 🙂
Tämä on pitkälti se tapa, jolla itse saan asiat tehtyä heti. En edes lähde sille tielle, että mitäpä jos sitten vasta huomenna…
Kiitos keittiöpsykologisoinnista! Ah, niin ihailtavaa ja kadehdittavaa, että et ole vitkuttelijatyyppiä! (Siis sellaisella hyvällä ”tuohon täytyy pyrkiä” -tavalla.)
On totta, että ne roikkuvat asiat tuntuvat vähintään jossain mielen perukoilla ikävänä olona, pitäisi tehdä -tunteena. Silti välttely on usein helpompaa kuin ryhtyminen. Ajattelun asetuksia pitäisi muuttaa kuvaamaasi suuntaan, mikä on varmasti mahdollista mutta vaatii aluksi epäilemättä tahdonvoimaa (josta itse asiassa Miaokin kirjoittaa).
Kirjassa mainitaan myös vanha niksi siitä, että itsensä saa aloittamaan niin, että lupaa itselleen, että tekemisen voi lopettaa vaikka viiden minuutin jälkeen (mitä harva siinä vaiheessa enää tekee). Minäkin voisin jonkin aikaa kokeilla, miltä tuntuu, jos hoidan kaiken aina heti — ehkä siitä lopulta tulee tapa.
En viitsi olla turhaan vaatimaton, vaan myönnettäköön, että onhan tämä aika hyvä ominaisuus. Tämä on tosin myös hankittu ominaisuus, mikä on sikäli hyvä uutinen, että se on muidenkin hankittavissa, vaikkei sellaista ominaisuutta valmiiksi olisi. 🙂
Ajatuksesi kulkevat sikäli tosi samoja polkuja kuin omani, että olisin ehdottanut seuraavaksi juuri tuota: tee esim. kuukauden ajan niin, että hoidat kaiken heti ja vitkuttelematta vaikka väkisin, ja kokeile, miten se sujuu ja miltä se tuntuu. Parhaassa tapauksessa se on alku paremmille tottumuksille!
Tosin on kertomasi perusteella aika selvää, ettei tilanteesi vitkuttelun suhteen ole kovin paha. Nimittäin maailma on pullollaan niitä ihmisiä, jotka vitkuttelevat myös tosi tärkeissä asioissa ja joita ei sekään haittaa, jos he aiheuttavat sillä vahinkoa muille. (Ja jos olit kuulevinasi tässä hiukan katkeran nuotin, niin olet ihan oikeassa. 😀 )
Vitkutteluhan on, sivumennen sanoen, siitä mielenkiintoinen ominaisuus, että nähdäkseni on enemmän ihmisiä, jotka ainakin jossakin määrin vitkuttelevat, kuin niitä, jotka eivät vitkuttele. Tämä on uskoakseni myös osasyy siihen, miksi vitkuttelusta puhutaan joskus ehkä liiankin ymmärtäväisesti. Tarkoitan siis sitä, ettei välttämättä nähdä asian korjaamista realistisena mahdollisuutena tai koetetaan kiistää vitkuttelun haitat silloinkin, kun ne ovat isot ja ilmeiset.
Ihmismieli on tosi mielenkiintoinen! 🙂
Hienoa ajatella, että aikaansaamiskyvyn voi hankkia! Pääsin testaamaan asioiden välitöntä hoitamista jo tänä viikonloppuna, ja olihan se mukavaa: yksi ikävä velvollisuus on nyt alta pois.
On totta, että vitkutteluun suhtaudutaan monesti aika empaattisesti ihan siksi, että useimmat tunnistavat prokrastinoijan myös itsessään. On kuitenkin todella ikävää, kun muita ihmisiä ei oteta huomioon ja kenenkään asiat eivät pääse etenemään, kun yksi ei viitsi. Ymmärrän siis katkeran sivuäänesi, sillä kokemusta näistä ihmisistä on myös minulla. 😏
Hyvä sinä! 🙂