Viisi äänikirjaa viime ajoilta: sekundaa ja hyvää mieltä
Minkä kirjan jätin kesken? Mihin kannattaa suhtautua varauksella? Mikä sopii hevosihmiselle? Mikä kirja kuljettaa 1700-luvulle? Mistä kirjasta tulee hyvä mieli? Viisi erilaista BookBeat-nostoa tulee tässä.
Vältä: John Verdonin Numeropeli
On aina hälyttävää, jos dekkarin lukija tuntee olonsa fiksummaksi kuin rikosta tutkivat poliisit. John Verdonin Numeropelissä hämmentää dialogi, joka kulkee suurin piirtein näin:
“Seinä on valkoinen.”
“Mitä?”
“Seinä on valkoinen.”
“Mitä ihmettä sinä oikein horiset?”
“Sitä, että seinä on valkoinen.”
“Mitä sinä sillä oikein tarkoitat?”
“Etkö sinä nyt tajua? Sitä, että seinä on maalattu valkoisella värillä.”
“Mitä tarkoitat, maalattu?”
“Sitä minä tarkoitan, että seinään on laitettu valkoista maalia.”
“Hidastapa vähän. Aloitetaan alusta: sinä siis sanot, että seinä on valkoinen, koska se maalattu valkoisella maalilla.”
“Juuri sitä minä tarkoitan.”
Ei yksi eikä kaksi dialogia kulje näin, vaan lähes kaikki teoksen keskustelut sujuvat kuin osapuolet olisivat hidasälyisiä. Joku voisi laskea, kuinka monta kertaa Numeropelissä on sana mitä, niin ulalla poliisiväki dekkarissa on. Verdon on ehkä tavoitellut inhimillisyyttä ja luontevaa replikointia mutta onnistuu tekemään tekstistä ainoastaan absurdia ja junnaavaa. Tai ehkä kirjailija olettaa lukijoidensa olevan yksinkertaisia ja haluaa varmistaa rautalangasta vääntäen, että nämä pysyvät mukana. Joka tapauksessa — lopputulos ei toimi.
Onnettoman dialogin välissä on suhteellisen arvoituksellinen juoni: keskiössä on murhaaja, joka vaikuttaisi pystymään lukemaan ajatuksia. Idea on mielenkiintoinen, ja jos kestät hölmöt puheenvuorot, dekkari voi sopia sinulle. Jos taas et halua oivaltaa asioita kymmenen sivua aiemmin kuin kirjan etsivät, pysy kaukana.
Jätin kirjan kesken – onnistuin tavoitteessani!
Kirjoitin aiemmin, että pitäisi opetella jättämään huonot kirjat kesken. Miksi tuhlata niihin aikaa?
Nyt voin taputtaa itseäni olalle, sillä säästin aikaani kymmenen tuntia! Ensimmäinen kirja did not finish -listallani on Beth O’Learyn Törmäyskurssi, joka oli somessakin jo arvioitu selvästi heikommaksi kuin kirjoittajan aiemmat teokset, Kimppakämppä ja Vaihtokauppa.
Varoitusmerkistä olisi käynyt myös juonikuvaus, joka ei vaikuttanut erityisen omaperäiseltä. Kirjan päähenkilö Addie päätyy sattumusten kautta samaan kimppakyytiin eksänsä kanssa, ja edessä olisi neljäsataa mailia samassa autossa, johon ihmisten lisäksi pakkautuvat kaikki selvittämättömät ristiriidat.
Vaikka etukäteen mietin, miten tästä lähtökohdasta saa aikaan sujuvan romaanin, toivoin kuitenkin kevyttä, viihdyttävää lukukokemusta. Sitä en saanut. Kun 12-tuntisesta kirjasta oli mennyt kaksi tuntia ja tuntui, että olisin kuunnellut sitä jo sen 10 tuntia, joka vielä oli jäljellä, nostin kädet pystyyn. Ei äänikirjan kuuntelun kuulu olla juoksuhiekassa ponnistelua.
Kevyttäkin kevyempää
Arvasin, mitä saan, kun aloin kuunnella Essi Pajun aikuisille suunnattua hepparomaania Koskenniskan naapurissa. Kirja ei ole lähelläkään laatukirjallisuutta, ei myöskään laadukasta viihdekirjallisuutta. Nuoruuden hevosaikojen nostalgisointi kuitenkin houkutti, ja Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton kuunneltuani tarvitsin täydellistä aivojen nollausta.
Koskenniskan naapurissa on kuin aikuisten Nummelan ponitalli. Kirja rakentuu yksioikoisesta, ennalta-arvattavasta juonesta ja ohuista henkilöhahmoista, joiden päälle on liimattu muutamia persoonallisuuspiirteitä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksi teos on läpäissyt kustantamon seulan ja miksi se on saanut myös jatkoa.
Oli kuitenkin ihanaa päästä mukaan tallielämään, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli niin merkittävä osa arkea. Hevosten kanssa puuhaamista on kirjassa paljon, ja mieleen palautuvat tallin tuoksu, ratsastustunnit ja kesälaitumesta nauttivat hevoset. Vaikka omista hevosvuosista on kauan, se elämänvaihe jätti minuun lähtemättömän jäljen.
Historiallista fiktiota
R. M. Rosenbergin romaani Hakoisten Anna oli kirjapiirimme toukokuun teos.Keskustelussa nousi esiin kirjan tapa kuvata menneitä aikoja: Hakoisten Annaa lukemalla oppii enemmän kuin koulun historian tunneilla. Teoksessa 1700-luvun aateliselämä todella herää eloon.
En voi olla vertaamatta Rosenbergia Kaari Utrioon, jonka historiallisia romaaneja olen ahminut pienestä pitäen. Sanankäyttö on hyvin samanlaista, ja päähenkilöinä ovat usein vahvat naiset, jotka pystyvät pistämään kampoihin sekä miehille että vastustajilleen. Hakoisten Annakin joutuu selviytymään niin vihamielisestä anopista ja kälystä kuin miehensä rakastajattarista. Naishahmot ovat myös sensuelleja ja ajattelussaan jopa aikaansa edellä.
Erästä 1700-luvun piirrettä korostetaan kirjassa monesti: vilpitöntä uskoa Jumalaan ja tämän määräämään maailmanjärjestykseen, jossa jokaisella on oma paikkansa aateliston edustajana tai palvelusväkenä. Välillä Anna ihmettelee asioiden epäoikeudenmukaisuutta, mutta mitään aitoa kyseenalaistamista ei kuitenkaan tapahdu, mikä on luultavasti hyvä ratkaisu kirjailijalta. 2000-luvun henkilöä ei voi kirjoittaa 1700-luvulle, vaikka epäilemättä myös silloin oli edelläkävijöitä, jotka joutuivat tuskailemaan vanhanaikaisten, haitallisten ajattelutapojen puristuksessa.
Lukupiirissä nostettiin erityisesti esiin teoksen epilogi, johon on koottu taustatietoa kirjan henkilöistä sekä kirjailijan tekemistä ratkaisuista. Osuus on hyvin mielenkiintoinen, ja se muistuttaa myös, että historiallista fiktiota ei voi lukea täytenä totuutena, sillä kirjailija saattaa laittaa henkilönsä tekemään jotain, mikä ei olisi ollut kuvattuna aikakautena oikeasti mahdollista.
Muuta luettavaa R. M. Rosenbergilta: Markiisitar de Sevignen kirjeet.
Hyvän mielen kirja
Annukka Cederlöf on tullut tutuksi hurmaavan Tiluksilla-tilin pitäjänä. Instagram-päivitykset maatilalta, jossa monipuolinen eläinjoukko vaeltaa vapaana, saavat aina hymyilemään. Persoonallisten vuohien, hevosten ja koirien näkökulmasta kirjoitetut jutut ovat humoristisia ja sympaattisia.
Cederlöf on kirjoittanut vaiheistaan maatilan emännäksi kirjan Tiluksilla. Unelmani maalla. Hän kertoo, miten päätyi ostamaan tiluksensa, miten eri eläimet löysivät kotinsa hänen pihastaan ja millaisia rohkeita päätöksiä unelman toteuttaminen on vaatinut. Eläintarinat ovat ehdottoman hurmaavia, mutta kirja on myös kertomus vahvuudesta ja uskosta itseen.
Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja sellaisena teksti ainakin kulki mukavasti. Cederlöfin somepäivityksissähän kieliasu usein horjuu, vaikka sisältö onkin timanttia. Ehkä julkaistussa kirjassa näkyy kustannustoimittajan kädenjälki.