Kate Morton: Takaisin kotiin
Tekstissä ei ole juonipaljastuksia, mutta se sisältää tulkintoja kirjan henkilöistä. Jos tahdot aloittaa teoksen lukemisen puhtaalta pöydältä, palaa tähän postaukseen myöhemmin.
Kate Mortonin romaani Takaisin kotiin (2023) sai alkunsa, kun kirjailija perheineen muutti korona-aikaan Lontoosta takaisin kotimaahansa Australiaan. Rakkaus saarivaltion luontoon näkyy kirjassa – niin elävästi ja huumaavasti Morton kuvaa eläimiä ja kasvillisuutta.
Myös Mortonin kirjan lukeminen on kuin paluu kotiin. Kaikki tutut elementit ovat läsnä: kaksi aikatasoa, kohtalokkaita salaisuuksia, monimutkaisia perhesuhteita, vanha talo. Samoin juonen rakentuminen on taattua Mortonia, vaikka hyvin pitkään kirja tuntuu yksinkertaisemmalta kuin oikeasti onkaan.
Vuonna 1959 kyläkauppias Percy löytää eväsretkelle lähteneen perheen kuolleena. Äiti ja kolme lasta makaavat maassa ”kuin nukkuisivat”. Neljäs lapsi, vauva vielä, on kadonnut koristaan jäljettömiin.
Vuonna 2018 nelikymppinen toimittaja Jess lentää Lontoosta takaisin Australiaan, sillä hänen isoäitinsä Nora on joutunut sairaalaan. Perillä selviää, että jokin on järkyttänyt vanhaa naista perin juurin. Isoäidin kodissa vihjeet johdattavat Jessin tutkimaan suvun vaiettua tragediaa: mitä tapahtui Isabel Turnerille ja tämän neljälle lapselle?
Murhamysteeri on selittämättömyydessään kiehtova. Ruumiista ei löydy väkivallan merkkejä, mutta miten perhe sitten on kuollut? Entä voiko perheen pienin olla vielä elossa jossakin?
Mysteerin lisäksi kirjassa on taidokasta ihmisluonnon kuvausta — voimakkaita tunteita herättävät henkilöt lienevät sen merkki. Alussa tavattu Percy on haaveillut matkustamisesta, ulkomailla asumisesta ja Eiffel-tornin näkemisestä, kun Meg-vaimo sitoo hänet lapsilla Australiaan. Tietysti mies on ollut lastenteossa yhtä lailla mukana ja jälkikasvusta on kannettava vastuu, mutta en voi itselleni mitään: Meg tuntuu inhalta ja kierolta. Olisiko puolison unelman voinut toteuttaa vaikka yhdessä?
Myös sairaalaan joutunut Nora aiheuttaa raivoa. Ei voi sanoa, että manipuloiva, pakkomielteinen nainen kykenisi altruistiseen rakkauteen. Salaisuudet kuormittavat sukupolvien ketjua: Nora vaikenee tyttärensä Pollyn isästä, eikä Polly puolestaan kerro Jessille, kuka tämän isä on. Eeva Kolu kirjoitti Instagramissa, että hänelle tuli kirjasta mieleen ilmaus ”meidän suvun naiset” — minusta fraasi on tässä yhteydessä liian myönteinen.
Ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. On Jessin perhe ja tuntemattomat isät, on Percy, Meg ja näiden kaksi lasta, jotka molemmat jollain tavalla liittyvät kuolleeseen Turnerin perheeseen. On kotiapulaisia ja puutarhuri. On nimeämätön mies, joka saapuu Isabel Turnerin pihaan kirjan esinäytöksessä:
”Mies kohotti yllättyneenä katseensa, ja kun uusi tuulenpuuska pakotti Isabelin tarttumaan tikkaisiin tiukemmin, hän huomasi erehtyneensä. Pihaan tullut muukalainen ei suinkaan ollut postinkantaja, vaikka kuljettikin pakettia.”
Morton jättää useita ilmiselviä johtolankoja, luultavasti tarkoituksella. Tunsin oloni ekaluokkalaiseksi, joka haluaa päästä kertomaan oikean vastauksen ja on viitatessaan pudota penkiltä: ”Minä tiedän! Minä tiedän, mihin suuntaan tämä on menossa! Minä tiedän!” Olin suorastaan pettynyt — voiko juoni olla näin yksioikoinen?
Ei olisi pitänyt aliarvioida Mortonia, joka on kuitenkin luonut sellaiset teokset kuin Salaisuuden kantaja ja Paluu Rivertoniin. Loppuratkaisu on huikea.