Minna Eväsoja: Sensei — oppilaana Kiotossa
Japanista tulevat monesti mieleen ruuhkaiset miljoonakaupungit, salarymanit ja itsemurhalukemat, mutta Minna Eväsojan Sensei — oppilaana Kiotossa tutustuttaa maan herkkään ja esteettiseen puoleen. Senseissä päästään Eväsojan mukana japanilaisiin puutarhoihin, teetilaisuuksiin ja taideyliopistoon — perehtymään kulttuuriin, jonka juuret ovat tuhannen vuoden takaa.
Teos rakentuu Minna Eväsojan opettajan, Sensein, ympärille. Sensei on selvästi viisas ja sivistynyt mies, oppinut taiteentutkija, jolta tämän oppilaat saavat paljon. Sensei on kuitenkin myös inhimillinen: ihminen, joka voi loukkaantua ja pettyä; opettaja, joka voi pitää tunteja kestävän monologin, joka saa kuuntelijat uppoutumaan ajatuksiinsa; lopulta myös vanhus, joka 85-vuotiaana eläkkeelle jäätyään joutuu kohtaamaan kaupassa käynnin nöyryyttävyyden ja kuulon heikkenemisen.
Täytyy myöntää, että teoksen hauskimmat hetket kuvaavat juuri Sensein epätäydellisyyttä: kun tämä haluaa itsepäisesti kuljettaa Eväsojan kotiin pyöränsä tarakalla, vaikka polkupyörä vaappuu ja tutisee ja tuuli nostaa herran harvat hiukset pystyyn, ja kun Eväsojalle kertyy pikkuhiljaa postimerkkikokoelma, koska Sensei on jostain saanut päähänsä tämän keräävän postimerkkejä.
Eniten minua kirjassa kiinnostavat kuitenkin kaksi aihetta: puutarhat ja teetaide. (Miten viehättävää onkaan, että ylipäätään on olemassa sellainen asia kuin teetaide.)
Japanilainen puutarha on taideteos, jonka kehyksinä toimivat muurit. Puutarha kuvastaa kauneutta luonnossa: vuoria, saaria, vettä. Minua viehättää se, että erilaisia puutarhoja on niin monia. On valtameri-, leveäjoki-, vuoristoputous-, kosteikko- ja ruokotyylisiä puutarhoja, on kivi-, sammal- ja kävelypuutarhoja, on metsäpolkupuutarhoja ja vuoret ja vedet -puutarhoja.
Muinaiset prinssit myös rakennuttivat katselupuutarhan erityisesti kuutamon katselua ja runotilaisuuksia varten!”
Herkistelijä sisälläni huokailee.
Eväsoja kuvailee myös kiinnostavin yksityiskohdin teetilaisuuksia, joista muodollisimmat tosin eivät ole edes useimmille japanilaisille tuttuja: saadakseen kutsun on oltava teetaiteen harrastaja, jotta osaa toimia tilanteessa. Chaji kestää noin viisi tuntia, ja sen muoto on tarkkaan määritelty.
Tilaisuus alkaa kaivoveden maistattamisella: veden laatu kertoo, minkä makuista teetä päivän aikana juodaan. Kun kaikki ovat paikalla, ihastellaan puutarhan kauneutta. Teehuoneelle kävellään astinkiviä pitkin, ja ennen kuin pienestä oviaukosta ryömitään (kyllä, ryömitään) sisään, jokainen huuhtelee kätensä ja suunsa.
Teetilaisuuden järjestäjä on kutsunut kirjeellä vain ensimmäisen vieraan, joka puolestaan on saanut päättää, keiden kanssa haluaa viettää monituntisen kokonaisuuden. Vieras lähettää kutsujalle nimilistan, jonka mukaan myös istumajärjestys määräytyy.
Ensin nautitaan ruokaa ja sakea, vaikka pääroolissa onkin tee, jonka aika on virkistäytymistauon jälkeen. Tilaisuudessa valmistetaan ja juodaan paksua teetä, kuivia makeisia ja ohutta teetä.
Tietyssä kohtaa ohuen teen valmistamista, esimerkiksi silloin, kun teen valmistaja kurottaa kätensä kohti bambukauhaa ottaakseen vettä, ensimmäinen vieras aloittaa hänen kanssaan keskustelun tilaisuuden kulusta, esineistä, ruuasta, teestä ja kaikesta, mitä tilaisuuden aikana on nähty, koettu, maistettu ja aistittu.”
Keskustelun aiheet ja ajankohta ovat tarkoin rajattuja. Muut vieraat eivät osallistu keskusteluun, mutta jos ensimmäinen vieras on taitava, hän osaa ottaa huomioon myös muiden läsnäolijoiden kiinnostuksen kohteet. Lopuksi keskustellaan vielä tee-esineistä ja niiden erityispiirteistä, minkä jälkeen tilaisuus päättyy järjestäjän kiittäessä vieraita. Viikon sisällä on tärkeää kiittää tilaisuuden järjestäjää viestillä, jossa kerrotaan kohteliaasti, mikä vierailupäivänä erityisesti ilahdutti. (Hurmaava tapa!)
Erityisesti ihastun nimiin, joita asioille annetaan: on Kylpevän lohikäärmeen lampi, on ”lammen yllä värisevä kuutamo”. Teen kanssa ei voi syödä nimettömiä makeisia, vaan papumakeiset nimetään tilaisuuden mukaan. Eväsoja antaa eräille Sensein kanssa nauttimilleen herkuille nimen Murasame, ”Vuoristokylä tihkusateessa”. Millaista taikaa tällainen käytäntö toisikaan suomalaiseenkin kahvipöytään! Eväsojan jäähyväisteetilaisuuden nimi puolestaan on Lumoavan ystävyyden kokoontuminen, ja päätän oitis alkaa ajatella ystävieni tapaamisesta näin.
Eväsoja toteaa, että Japani on muuttunut niistä ajoista, kun hän maassa asui, pääosin 1990-luvulla. Moderni kulttuuri on vallannut alaa, ja esimerkiksi luonto on suurkapungin asukkaalle tavoittamattomissa. Luonto on kaupallistettu hyvinvointipalveluiksi metsäkylpyjen muodossa, ja japanilaiset räpiköivät ankaran työkulttuurinsa armoilla. Myös Sensei oli taideyliopistonsa viimeinen professori — kun tämä jäi eläkkeelle, paikalle tuli hoitoalan oppilaitos kouluttamaan hoitajia Japanin ikääntyvälle kansalle.
Silti Sensein lukeminen oli ihastuttava elämys, kuin istuskelu seesteisessä puutarhassa. Japanilaisessa ajattelussa on paljon sellaista, minkä voisi siirtää omaan elämään. Mitä jos keittäisin tänään teetä pitkän kaavan kautta, nimeäisin leipomani mustikkabritan herttaisesti ja tutkiskelisin mietelauseita? Siitä ei voi olla ainakaan haittaa.