Ihanaa yksinoloa — Marika Riikosen Yksin, kiitos -kirjassa on samastumispintaa
Ensimmäinen muistoni ihmisten välttelystä on kuudennelta luokalta, kun kaverini olisi halunnut ”olla mun kaa”. Minä taas olisin vain halunnut mennä kotiin ja olla yksin.
Keksin tekosyitä: ”En voi nyt, kun on mun vuoro viedä koira lenkille.”
Kaveri: ”Mä voin tulla mukaan.”
”Okei, mut mä lupasin lähteä äitin kanssa kauppaan sitten.”
”No, mä voin olla sun kanssa siihen asti, kun lähette.”
”Ööö, ei kun ai niin, unohdin, että lupasinkin olla yhen mun toisen kaverin kanssa tänään.”
”Mä voin kävellä sun kanssa sen luokse!”
Sinnikäs kamuni sai aikaan sen, että lopulta päädyin ojasta allikkoon eli viettämään päivän toisen kaverini kanssa sadetakkiostoksilla. Yksinololle ja rauhalle sai heittää hyvästit.
Toisen kerran muistan myös hyvin. Olin 13-vuotias ja sain ensimmäistä kertaa jäädä yöksi yksin kotiin, kun muu perhe lähti toiseen kaupunkiin kyläilemään. Moni muu olisi joko kutsunut bestiksensä yökylään tai järjestänyt bileet, mutta minä valmistauduin ylhäiseen yksinäisyyteeni sipsipussin ja leffan kanssa. Kavereille valehtelin, että minunkin on pakko lähteä mukaan perhetutuille.
Elettiin kuitenkin lankapuhelinaikaa, joten minun oli vastattava kotipuhelimeen siltä varalta, että vanhempani soittaisivat, mutta varauduttava myös siihen, että joku kaverini saattaisi pirauttaa myös. Päädyin vastaamaan puhelimeen mörentämällä ääntäni ja sanomalla luuriin vain sukunimen, ja niinhän siinä kävi, että kerran linjan toisessa päässä oli ystäväni. Kieltämättä häkellyin, kun hän asiallisesti esitteli itsensä ja kysyi minua (yleensä hänellä oli tapana röyhtäistä korvaan), ja sain vain murahdettua valeäänelläni ”Ei oo kotona”.
Täydestä meni, mutta nämä kaksi tapausta opettivat minulle sen, että helpommalla pääsee, kun
1) on oma itsensä ja sanoo suoraan, jos haluaa olla yksin tai ei halua lähteä johonkin TAI
2) ei selittele tai keksi tekosyitä, jotka johtavat vain valheiden verkkoon. Syyksi olla lähtemättä johonkin riittää ihan vain kohteliaalla äänensävyllä sanottu ”Nyt en pääse”. (Se voi toki usein olla se ihan oikeakin syy.)
Kun olin lapsi, introverttiydestä ei ehkä puhuttu samalla tavalla kuin nykyisin, tai voi olla, etten sen ikäisenä niin kovin paljon mediaa seurannutkaan. Myöhemmin oli kuitenkin helpottavaa saada ”diagnoosi” sille tunteelle, kun mieluummin on ihmisten seurassa vähemmän kuin enemmän, ratsastusleirit ja muut intensiiviset yhdessäolot kuormittavat ja kellon ympäri seuraa vaativat ihmiset tuskastuttavat.
On toki selvää, että useimmat ihmiset kaipaavat ainakin satunnaista yksinoloa, vaikka eivät olisikaan introverttejä. Introverteillä tämä tarve on kuitenkin vahvempi.
Marika Riikosen Yksin, kiitos on vertaistukea ihmisille, jotka viihtyvät omassa seurassaan mainiosti. Se on hyvin omakohtainen kirja, jossa näkyvät Riikosen tunteet ja ajatukset, joten tietokirjaksi sitä ei voine sanoa. Teoksessa on kuitenkin paljon viittauksia eri tutkimuksiin ja artikkeleihin.
Kun kuuntelin Yksin, kiitos -kirjaa, tunnistin itseni Riikosen kuvauksista. Yksin oleminen, yksin puuhastelu on ihanaa! Jos en saa olla tarpeeksi yksin, tunnen tukehtuvani. Olen joskus jopa itsekin ihmetellyt erakkouttani: opettajan kesälomalla voi mennä parikin viikkoa aivan mainiosti niin, etten kaipaa kenenkään seuraa.
Olen kokenut, että julkisuudessa introverttiydestä on puhuttu myönteiseen sävyyn. Riikonen mainitsee teoksessaan kuitenkin jopa psykologeja, jotka vinkkaavat, miten yksin olon tarpeesta voi parantua. Aivan kuin oman tilan tarvitsemisessa olisi jotakin vikaa! Hupaisa esimerkki on myös iltapäivälehden tekemä juttu miehestä, joka vietti juhannuksen itsekseen — siis yksin vietetty juhannus ylitti uutiskynnyksen! Nauratti.
On tosiaan totta, että kaikki eivät ymmärrä muiden tarvetta viettää aikaa yksin. Moni parisuhde on kariutunut siihen, kun kumppani on ottanut yksin olemisen kaipuun henkilökohtaisesti ja loukkaantunut siitä. Tavallaan pystyn asettumaan myös näiden pahastujien asemaan: jos itsellä ei ole samanlaista tarvetta ja rakastuneena haluaa kiehnätä toisen kyljessä joka hetki, voi ehkä olla vaikea ymmärtää, miksi toinen ei tunne samoin. Halulla olla yksin ei ole kuitenkaan (välttämättä) mitään tekemistä puolison kanssa!
Riikosen kirjassa esitellään joitakin (myös kirjoittajan omia) tapauksia, joissa suhteen toinen osapuoli olisi halunnut elää täydellisessä symbioosissa, kun taas toinen ei olisi kaivannut niin tiivistä yhdessäolemista. Eräässä esimerkissä pariskunta teki yhtä aikaa pihatöitä: mies haravoi ja nainen teki jotakin muuta. Myöhemmin mies suuttui, koska hän olisi halunnut tehdä tismalleen samaa askaretta (haravointia) yhdessä — pihassa puuhastelua samaan aikaan ei hänen mukaansa laskettu yhdessäoloksi!
Oikeastaan aika karmivaa. Ahdistun ajatuksestakin.
Kirjassa mainitaan henkilö, joka julistaa, miten ei saa tarpeekseen ihmisten kanssa olemisesta. Ekstrovertit saavatkin muista ihmisistä energiaa. Myös minä saan, kunhan kohtaamisia on sopivasti: teatteri-ilta tuolloin, kahvihetki tällöin. Työviikolla sosiaalinen kiintiöni täyttyy jo töissä. En kestä ajatusta, että viikonloppuna pitäisi yökyläillä kavereiden luona (kuten eräs seuraamani vaikuttaja tekee) tai mökkeillä porukassa (mökillä pitää saada olla rauhassa ja seurustelun sijaan vaikka lukea). Lapsena ihmettelin, kun saatoin olla koko päivän jonkun kaverin kanssa, ja kun viimein pääsin kotiin, tämä vielä soitti — ihan vain jutellakseen!
Toki arvostan sitä, että joku tykkää jutella kanssani näin kovasti. Introverttiä se kuitenkin väsyttää.
Riikonen kommentoi teoksessaan vastaavia tilanteita jatkuvasti näin: Aaargh. Hyi. Joopa joo. Mitä helvettiä nyt taas? Siis että mitä? Toistuessaan kommentit alkavat tuntua hieman hölmöiltä ja epäasiallisilta, vaikka kirja onkin omakohtainen teos eikä tiukka tiedejulkaisu. Yksin oloa kaipaavat ihmiset kuitenkin tunnistavat absurdit tai epämiellyttävät tilanteet ilman yököttelyjäkin.
Kuinka paljon sinä kaipaat yksinoloa?