Myötätuntoa suomen kielen oppijalle

Tunnen joskus opiskelijoideni epätoivon. Minä olen oppinut suomen äidinkielenä, mutta ymmärrän, miksi suomi toisena kielenä kaikkine sääntöineen saa repimään hiuksiaan. Koska niitä sääntöjä on tuhansia.

Pelkästään suomen kielen sanatyyppejä on parisenkymmentä, ja sanat taipuvat kaikki eri tavalla sen mukaan, mitä tyyppiä ne ovat. On muun muassa muistettava tällaiset ryhmittelyt:

• astevaihtelusanat (pankki, pankin)
• e-loppuiset sanat (huone, huoneen)
• nen-loppuiset (ihminen, ihmisen)
• in-loppuiset (avain, avaimen)
• us-loppuiset (rakkaus, rakkauden)
• mutta sitten ne toiset us-loppuiset (rakennus, rakennuksen)
• as-loppuiset (rikas, rikkaan; muista käänteinen astevaihtelu!)
• uudet i-sanat, lainasanat (paperi, paperin)
• mutta kuitenkin vanhat i-sanat (järvi, järven)
• ja sitten vielä si-loppuiset i-sanat(uusi, uuden)
• ym.

Harvan sanan omistusmuodon päätteeksi pystyy vain lisäämään ännän, vaikka toki niitäkin on: koulu, koulun, talo, talon.

Sitten nämä eri sanatyypit pitäisi osata taivuttaa neljässätoista sijamuodossa, yksikössä ja monikossa.

Otetaan esimerkiksi monikon partitiivi (kirjoja, eläimiä -muoto).

Jos sana loppuu o, ö, u tai y, lisätään loppuun vain ja. Kurkkuja, tyttöjä — ei muutoksia, hiphei!

Sen sijaan jos kielenoppija juuri oppi i-loppuisten lainasanojen yksikön (i pysyy i:nä, tomaatti – tomaatin), monikon partitiivissa hän joutuu sen unohtamaan, koska siinä i muuttuukin e:ksi (tomaatti – tomaatteja).

Sitten taas vanhat i-sanat, joiden i muuttuu yksikössä e:ksi (järvi – järven), säilyttävätkin monikossa i:nsä (järvi, järviä). Suomen kieli on muodostunut aikojen saatossa niin ihanan monimutkaiseksi!

Lisätään tähän soppaan sellaiset a-päätteiset sanat, joiden 1. tavussa on a, e tai i: pitsoja, kaloja. Jos tavussa on jokin muu vokaali, taivutus onkin eri: munia, leipiä. -ia-päätteen saavat myös nen-sanat: herkullinen – herkullisia.

Herne taipuu herneitä, ka-/la-/-na/-ra-loppuiset sanat -oita, kuten mansikoita. Eikä unohdeta lyhyitä sanoja, joissa on kaksi vokaalia, kuten maa ja jää. Silloin toinen vokaali jää pois, ja jos osataan lisätä oikea partitiivin pääte, saadan maita ja jäitä.

En tietenkään opettajana toitota opiskelijoilleni, että kyllä suomi on vaikea kieli. Sanon, että jos osaa taivuttaa tietystä sanatyypistä yhden tutun sanan (vaikka uusi, uutta), osaa taivuttaa kaikki samanlaiset sanat, vaikka ne olisivat vieraita. Sanon, että kun kieltä käyttää, rakenteet automaattistuvat. Kielikorvasta on toki hyötyä. Sanon, että tärkeintä on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, pienillä virheillä ei ole niin väliä.

Kun näen jossain oppitunnin ulkopuolella jonkun kielenoppijan tekstiä, osaan arvostaa, jos hän on osannut valita oikeat sijamuodot. Se kertoo kielitajusta. ”Laitan kanykan aanettomale” ei välttämättä ole niin kovin huonoa suomea, vaikka sieltä jokuset pisteet tai kirjaimet puuttuisivatkin. Näihinkin vaikuttaa tietysti oppijan tausta: mitä koulutetumpi ihminen, sitä tarkempi ja huolellisempi hän (yleensä!) on.

Mutta on opiskelijoilla savottaa.