Douglas Preston ja Mario Spezi: Firenzen hirviö — tosirikoksia Italiasta
Firenzeläiset oliivilehdot olivat aikoinaan suosittuja paikkoja pimeän tullen: nuoret rakastavaiset ajoivat kukkuloille harrastamaan seksiä. Lemmenhetkiä tulivat seuraamaan myös tirkistelijät, minkä ympärille rakentui outo bisnes. Puiden katveessa rahaa keräsi joukko henkilöitä, jotka kauppasivat voyeristeille ”parhaita autoja”, parasta katseltavaa. Näiden kaikkien ihmisten joukossa liikkui Firenzen hirviö, joka yllätti nuoretparit autoistaan, tappoi heidät ja silpoi silloin tällöin naisilta mukaansa sukuelimet ja toisen rinnan.
Douglas Prestonin ja Mario Spezin teos The Monster of Florence kertoo sarjamurhien ja niihin liittyvien tutkintojen tarinan. Tappaja alkoi kylvää kauhua vuonna 1968, ja viimeiset murhat tapahtuivat vuonna 1985. Kirja avaa poliisitutkintaa ja epäiltyjä sekä esittää perustellun päätelmän siitä, kuka murhaaja voisi olla. Puolet teoksesta käsittelee tutkinnan ottamaa absurdia suuntaa, kun toimittaja Mario Speziä aletaan epäillä Firenzen hirviöksi ja myös kirjailija Prestonia vastaan esitetään syytöksiä.
Jos true crime kiinnostaa siksi, että haluat kokea kiehtovaa jännitystä turvallisesti, en voi suositella varauksettomasti The Monster of Florencea. Teos on taitavasti kirjoitettu mutta verkkaisesti etenevä ja aiheeseensa nähden pitkä. Loppupuoli kirjasta ei oikeastaan käsittele enää murhia vaan kummallisia salaliittoteorioita, joihin Italian poliisi lähtee mukaan: salaseurat ja saatananpalvonta mainittu.
Oikeuteen marssitetaan kahdenkymmenen vuoden välein sarjatodistajia, jotka ovat kaikki jälkeenjääneitä ja kylähulluja — ihmisiä, joiden älykkyysosamäärä ei yllä normaalille tasolle. Painavaksi todisteeksi käyvät hurahtaneen bloggaajan kirjoitukset, ja todistusaineistoon kuuluu myös Spezin luota löytynyt ovistoppari, jolla poliisin mukaan on otettu yhteyttä tuonpuoleiseen. On käsittämätöntä, että tällaiset ihmiset tutkivat rikoksia.
Mieleen tulee tapaus Suomesta, Jukka S. Lahden murha, jonka tutkinta sisälsi myös runsaasti sekoilua. Rikospaikkaa ei tutkittu huolellisesti, Anneli Auer haluttiin saada tuomituksi vaikka väkisin kyhäämällä kokoon omituisia syytöksiä, ja uhrin veitseniskujen paikat olivat merkkejä saatananpalvonnasta. Lisäksi poliisi turvautui tutkinnassa selvänäkijään! (Hei haloo.)
Italian touhu tuntuu silti vielä hurjemmalta. Sarjamurhaajan ensimmäiset uhrit olivat Barbara Locci ja Antonio Lo Bianco, jotka — omituista kyllä — sekstailivat pysäköidyssä autossaan niin, että Barbaran pieni lapsi oli takapenkillä. 6-vuotiaasta Natalino Melestä tuli siis äitinsä murhan silminnäkijä, jolta poliisi yritti saada tietoja aika hurjalla tavalla: ”Jos et kerro totuutta, vien sinut takaisin kuolleen äitisi luokse.”
Kuulustelutekniikat eivät muuttuneet sen paremmiksi myöhemminkään, sillä Natalinolta tivattiin vastauksia vielä aikuisenakin. Kuulustelijat näyttivät miehelle yksityiskohtaisia kuvia sarjamurhaajan uhreista ja syyttivät: ”Katso näitä ihmisiä. Tämä on sinun syytäsi! Sinun syytäsi, koska et pysty muistamaan!”
Natalino ei kuitenkaan voinut kertoa tutkijoille mitään uutta. ”Muistan vain sen, että avasin silmäni autossa ja näin äitini edessäni, kuolleena. Se on ainut asia, jonka muistan siltä illalta. Ja se on myös ainoa muistoni hänestä.”
Myös salaliittoteoriat ovat niin epäloogisia, että ne voi kumota pelkällä maalaisjärjellä, mutta se ei pysäytä tapauksen syyttäjää. En ala referoida kummallisimpia teorioita, mutta yhteen esimerkkiin liittyy murhattu lääkäri, tämän arkkuun laitettu sijaisruumis, 17 vuotta piilossa säilytetty oikea ruumis ja sijaisruumiin korvaaminen oikealla — kaikki tämä vain Firenzen hirviön henkilöllisyyden suojelemiseksi.
Ostin The Monster of Florencen Tukholmasta yli kymmenen vuotta sitten. Luulin hankkineeni dekkarin ja petyin, kun kyse olikin true crime -kirjasta. Sen vuoksi kirja oli pitkään vain hyllyä lämmittämässä. En ole lukenut aiemmin Douglas Prestonin kirjoja, joten en tiedä, vetääkö hänen fiktionsa paremmin. Toisaalta kyse on kuitenkin oikeista ihmisistä, joten voi olla hyvä, että rikoksilla ei mässäillä. Murhatapauksista kiinnostunut voi tämän kuitenkin lisätä lukulistalle. Suosittelen myös Anneli Auerin Murhalesken muistelmia (vaikka kirja onkin mauttomasti nimetty).