Emma ärsyttää kirjassa ja elokuvassa

Jos joku on onnistunut luomaan kuolemattomia alkusanoja, se on ollut Jane Austen. Ylpeyden ja ennakkoluulon universaali totuus vaimoa haluavista miehistä on ehkä maailman tunnetuin, mutta kiintoisasti alkaa myös Emma:

”Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhtyvän elämän parhaat lahjat. Hän oli elänyt miltei kaksikymmentäyksi vuotta minkään häntä sanottavasti häiritsemättä tai suututtamatta.”

Ensimmäisten rivien jälkeen lukija tietää, että onnekas asiaintila tulee muuttumaan. Voi myös herätä kysymys, voiko kukaan todella olla noin täydellinen. Myöhemmin selviää, että nimihenkilö on raivostuttava ja ylimielinen ihminen, eikä hänen käytöksensä viittaa myöskään älyyn eikä tunneälyyn.

Luin Austenin klassikkoromaanin joitakin vuosia sitten, ja muistan, että se eteni hitaasti, sillä kirjan sivuilla pyöritellään loputtomiin keskusteluja, vierailuja, tanssiaisia ja ihmissuhteita. Emman juoni on siinä, että päähenkilö yrittää omahyväisyyttään toimia amorina lähellään oleville ihmisille, mutta se ei aina onnistu niin kuin on suunniteltu.

Jane Austenilla on maine seurapiirien ironisena ja tarkkanäköisenä kuvaajana, mutta minun on tehtävä nolo tunnustus: huolimatta akateemisesti uskottavista kirjallisuuden sivuaineopinnoistani pidin Emma-elokuvasta (2020) paljon enemmän kuin itse kirjasta. Ohjaaja Autumn de Wildestä kuullaan vielä, sillä elokuva on lystikästä silmäkarkkia alusta loppuun. Henkilöiden luonteenpiirteet ja toiminta, jotka romaanissa ovat tiukasti 1800-lukulaisten rivien välissä, tuodaan elokuvassa esiin korostetummin. On hupaisia ilmeitä, eleitä ja vuorosanoja, jotka heräävät eloon Anya Taylor-Joyn (Emma), Johnny Flynnin (Emmaa haastava vanha ystävä herra Knightley) ja Bill Nighyn (herra Woodhouse) huulilla.

Taylor-Joy tuntuu iskevän kultasuoneen mihin ikinä hän osallistuukin. Muutkin roolitukset toimivat, ja rakkauspelin nappuloiksi joutuvat muun muassa ”prinssi Charles” Josh O’Connor ja Mia Goth. Mainio koomikko Miranda Hart tekee hahmostaan neiti Batesista surullisenhauskan hahmon. (Omasta tylsyydestäni kertoo ehkä se, että en koskaan ymmärrä, miksi sarjojen ja elokuvien ”tylsiä” ihmisiä haukutaan sellaisiksi. Neiti Bates ei ansaitse sitä ilkeilyä ja ilmeilyä, mitä saa osakseen.)

Vaikka Emma on enimmän aikaa sietämätön tyyppi, hän kuitenkin kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. Se on yhteistä kirjalle ja elokuvalle. Erona muistikuvieni mukaan on se, että romaanissa Frank Churchillin, erään kuvioissa pyörivän nuorenmiehen, tekosia avataan ja selitetään enemmän — elokuvassa ne kuitataan muutamilla repliikeillä, ja leffan lopussa Churchill vain katoaa.

Elokuva sai aikaan halun katsoa myös vanhempi Emma-filmatisointi vuodelta 1996 ja vertailla, miten se eroaa uudesta versiosta. Seuraavaksi katselulistalla voisi olla Clueless (1995). Kun leffan katsoin edellisen kerran sen ilmestymisvuonna 10-vuotiaana, minulla ei ollut aavistustakaan, että se perustuu löyhästi Austenin teokseen. Muistan kuitenkin, että pidin siitä kovasti. Voi myös olla, että Emman lukeminenkin tuntuisi hauskemmalta nyt, kun näkisin henkilöt mielessäni sellaisina kuin ne de Wilden elokuvassa ovat.