Olenko oikeasti tarpeeksi?
Riittävän hyvä on uusi täydellinen. Olet tarpeeksi. Sinä riität, vaikka muut sanoisivat mitä. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Jos toiset eivät ymmärrä sitä, he eivät kuulu elämääsi. Älä välitä siitä, mitä sinusta sanotaan. Sinun ei tarvitse muuttaa itsessäsi mitään.
Armollisiin motivaatiolauseisiin törmää sosiaalisessa mediassa tämän tästä. Niiden tavoitteena on luultavasti opettaa itsensä hyväksymistä ja vaikuttaa siihen, että ihmiset eivät pala loppuun täydellisyyttä tavoitellessaan. Niiden viesti on myös, että vika on muissa, jos he kehtaavat arvostella — sinähän olet upea juuri sellaisena kuin olet!
Jos tämä olisi totta, maailmassa olisi aika monta mahtavaa tyyppiä eikä kenelläkään olisi myöskään mitään valitettavaa. (Vihaamisen vuoksi vihaajat ovat oma lukunsa. Heistä ei tarvitsekaan välittää.)
Sinä riität on ehkä itsensä uuvuttavalle perfektionistille loistava sääntö — tai ihmiselle, joka pyrkii epätoivoisesti miellyttämään. Rohkaiseeko se kuitenkin myös alisuoriutumaan tai luistamaan töistä? Onko ”riittävien” ihmisten lähellä tympääntynyt joukko, joka odottaa, että ”tarpeeksi oleva” hoitaa velvollisuutensa?
Aina kun näen Instagramin tsemppilausahduksia, mietin asiaa sekä odottelijan että oman suoriutumiseni näkökulmasta. (En oikeasti edes tiedä, miksen ole vain hypännyt latteuksien yli.)
On nimittäin kurjaa odotella, että itsestään huolta pitävä, viisi kertaa viikossa treenaava, työpuhelimen neljältä sulkeva, työn ja vapaan välille rajan vetävä ihminen saisi vapautettua seisovat asiat takaansa niin, että työyhteisön muut henkilöt pääsisivät hoitamaan omia hommiaan. Hän voi varmasti hyvin, hienoa! Huonompi juttu meille, jotka odotamme jopa viikkoja asioita, joiden määräaikaraja oli viime kuussa.
Lukion englannin opettajallani oli luultavasti myös tavoitteena olla turhaan rasittamatta itseään. Hän antoi tunnin alussa monivalintatehtäviä, meni varastoon soittelemaan kitaraa ja tuli tunnin lopuksi näyttämään 1C, 2A, 3B -vastausrivin. Oliko opetus riittävää?
Eräs liikunnanohjaaja tuli tunnille kysellen, mitä treenaajat haluavat tehdä ja mitä kappaleita kuunnella. Seisoskelimme puolet tunnista sillä aikaa, kun hän valitsi biisejä. Riittävän hyvä? En mennyt saman ohjaajan zumbaan toiste.
Minullakin saattaisi olla mahdollisuus päästä työssäni helpolla. Parhaimmillaanhan tuntisuunnittelusta selviää sillä, että katsoo kirjasta valmiit tehtävät: okei, seuraavalla tunnilla harjoitukset 1, 2 ja 3. En pysty harrastamaan tätä kuitenkaan jatkuvasti: täytyy miettiä, miten asiat pureksitaan ja havainnollistetaan, miten saadaan kurssille vaihtelua. Jos kirjassa on aiheesta vain huonoja tehtäviä tai niiden määrä on liian vähäinen, niitä on tehtävä itse tai etsittävä muualta.
Opetan perusopetuksen lisäksi maksullisilla kursseilla, jolloin minulla on entistä enemmän sellainen tunne, että opiskelijoiden on saatava rahoilleen vastinetta. En ole perfektionisti ja olen lisäksi laiska, mutta haluan tehdä työni hyvin. Jos opiskelija tulee sanomaan, että ”aina näillä tunneilla on tämä sama ohjelma”, lohduttaudunko sillä, että minä olen tarpeeksi, vai mietinkö, mitä voisin tehdä toisin?
Voi olla, että venytin kannustusfraasien merkitystä liikaa. Ehkä on itsestään selvää, että burn out -ylisuorittaminen ei ole hyvä, ei myöskään huolimaton alisuoriutuminen, jopa huono laatu. Ehkä tarpeeksi hyvä on hyvä, kasin arvoinen suoritus. Minä olen tarpeeksi, mutta joudun näkemään sen eteen hieman vaivaa.