Olenko oikeasti tarpeeksi?
Riittävän hyvä on uusi täydellinen. Olet tarpeeksi. Sinä riität, vaikka muut sanoisivat mitä. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Jos toiset eivät ymmärrä sitä, he eivät kuulu elämääsi. Älä välitä siitä, mitä sinusta sanotaan. Sinun ei tarvitse muuttaa itsessäsi mitään.
Armollisiin motivaatiolauseisiin törmää sosiaalisessa mediassa tämän tästä. Niiden tavoitteena on luultavasti opettaa itsensä hyväksymistä ja vaikuttaa siihen, että ihmiset eivät pala loppuun täydellisyyttä tavoitellessaan. Niiden viesti on myös, että vika on muissa, jos he kehtaavat arvostella — sinähän olet upea juuri sellaisena kuin olet!
Jos tämä olisi totta, maailmassa olisi aika monta mahtavaa tyyppiä eikä kenelläkään olisi myöskään mitään valitettavaa. (Vihaamisen vuoksi vihaajat ovat oma lukunsa. Heistä ei tarvitsekaan välittää.)
Sinä riität on ehkä itsensä uuvuttavalle perfektionistille loistava sääntö — tai ihmiselle, joka pyrkii epätoivoisesti miellyttämään. Rohkaiseeko se kuitenkin myös alisuoriutumaan tai luistamaan töistä? Onko ”riittävien” ihmisten lähellä tympääntynyt joukko, joka odottaa, että ”tarpeeksi oleva” hoitaa velvollisuutensa?
Aina kun näen Instagramin tsemppilausahduksia, mietin asiaa sekä odottelijan että oman suoriutumiseni näkökulmasta. (En oikeasti edes tiedä, miksen ole vain hypännyt latteuksien yli.)
On nimittäin kurjaa odotella, että itsestään huolta pitävä, viisi kertaa viikossa treenaava, työpuhelimen neljältä sulkeva, työn ja vapaan välille rajan vetävä ihminen saisi vapautettua seisovat asiat takaansa niin, että työyhteisön muut henkilöt pääsisivät hoitamaan omia hommiaan. Hän voi varmasti hyvin, hienoa! Huonompi juttu meille, jotka odotamme jopa viikkoja asioita, joiden määräaikaraja oli viime kuussa.
Lukion englannin opettajallani oli luultavasti myös tavoitteena olla turhaan rasittamatta itseään. Hän antoi tunnin alussa monivalintatehtäviä, meni varastoon soittelemaan kitaraa ja tuli tunnin lopuksi näyttämään 1C, 2A, 3B -vastausrivin. Oliko opetus riittävää?
Eräs liikunnanohjaaja tuli tunnille kysellen, mitä treenaajat haluavat tehdä ja mitä kappaleita kuunnella. Seisoskelimme puolet tunnista sillä aikaa, kun hän valitsi biisejä. Riittävän hyvä? En mennyt saman ohjaajan zumbaan toiste.
Minullakin saattaisi olla mahdollisuus päästä työssäni helpolla. Parhaimmillaanhan tuntisuunnittelusta selviää sillä, että katsoo kirjasta valmiit tehtävät: okei, seuraavalla tunnilla harjoitukset 1, 2 ja 3. En pysty harrastamaan tätä kuitenkaan jatkuvasti: täytyy miettiä, miten asiat pureksitaan ja havainnollistetaan, miten saadaan kurssille vaihtelua. Jos kirjassa on aiheesta vain huonoja tehtäviä tai niiden määrä on liian vähäinen, niitä on tehtävä itse tai etsittävä muualta.
Opetan perusopetuksen lisäksi maksullisilla kursseilla, jolloin minulla on entistä enemmän sellainen tunne, että opiskelijoiden on saatava rahoilleen vastinetta. En ole perfektionisti ja olen lisäksi laiska, mutta haluan tehdä työni hyvin. Jos opiskelija tulee sanomaan, että ”aina näillä tunneilla on tämä sama ohjelma”, lohduttaudunko sillä, että minä olen tarpeeksi, vai mietinkö, mitä voisin tehdä toisin?
Voi olla, että venytin kannustusfraasien merkitystä liikaa. Ehkä on itsestään selvää, että burn out -ylisuorittaminen ei ole hyvä, ei myöskään huolimaton alisuoriutuminen, jopa huono laatu. Ehkä tarpeeksi hyvä on hyvä, kasin arvoinen suoritus. Minä olen tarpeeksi, mutta joudun näkemään sen eteen hieman vaivaa.
Mietin tätä asiaa paljon, siis armollisuutta itseä kohtaan. Kuuluu tosiaan vahvasti ajan henkeen korostaa armollisuutta ja riittävyyttä. Siinä on paljon hyvää ja monet varmasti löytävät armollisuusmietelauseiden kautta vapauttavia oivalluksia, mutta… Niin, se ”mutta”.
Olen ihan näinä päivinä todennut, että on parikin asiaa, joissa en juuri nyt riitä. Toisin sanoen pari asiaa, joissa haluan kehittää itseäni ja hakea muutosta. En hajonnut tähän oivallukseen vaan olen itse asiassa melkoisella innolla suunnitellut ja alkanut toteuttaa muutosta. Tietysti tähän liittyy epämukaviakin ajatuksia, kuten omien huonojen puolten tunnistamista ja kysymys siitä, miksen ole aiemmin ymmärtänyt reagoida asiaan. Näistä ajatuksista ei tule pelkästään hyvä mieli, mutta toisaalta muutostarpeen tunnistaminen on edellytys muutokselle, vaikka siihen liittyisi kipuakin.
Nämä asiat, joista omalla kohdallani on kyse, eivät ole isoja. Jos kysyisin muilta, näkevätkö he minulla näissä muutostarvetta, uskoakseni lähes kaikki sanoisivat, että no ei todellakaan – ja se luultavasti olisi useimpien kohdalla vilpitön ajatus. Itse kuitenkin ajattelen asiaa vähän pidemmälle. Nämä eivät ole isoja asioita – eivät nyt. Mutta entä kymmenen vuoden päästä? Tai kahdenkymmenen? Suunta on väärä, joten sitä on aiheellista korjata nyt, kun sinne väärään suuntaan ei ole menty liian pitkälle eikä muutoksen tekeminen ole vielä liian vaikeaa.
Ehkä tämä on armollisuuden puutetta. Toisaalta tämä on myös asenne, joka auttaa minua pääsemään tavoitteisiini ja olemaan se ihminen, joka haluan olla. En siis osaa nähdä tätä huonona juttuna.
Emme tosiaan myöskään ole maailmassa yksin. Joissakin tilanteissa, kun joku hehkuttaa sitä, miten hän on oppinut armahtamaan itseään, ottamaan rennommin jne, tekisi mieli kysyä, eikö hän näe, että hän tekee sen täysin muiden kustannuksella. Ei näin aina ole, mutta joissakin tapauksissa on.
Kun sanotaan, että armollisuus on hyvästä, minun tekisi mieli lisätä siihen, että kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka paljon oma armollisuus itseä kohtaan perustuu siihen, että muut venyvät – tai kerta kaikkiaan tekevät omasta puolesta sen, minkä itse jättää tekemättä.
Hups, tulipa saarnattua!
Tämä vielä unohtui sanoa: armollisuusajatuksissa tuntuu usein unohtuvan se, etteivät kaikki ole perfektionisteja. Itse olen perfektionismiin taipuvainen ja vaadin itseltäni paljon, ja silti – kuten äsken kerroin – minullekin tekee välillä hyvää kyseenalaistaa omaa riittävyyttäni. On vaikea uskoa, ettei tämä tekisi vielä enemmän hyvää niille, jotka eivät ole perfektionisteja ja joille itsensä kirittäminen ei ole toinen luonto.
Viisas saarna! 😉 Juuri tämä ehkä tuntuu näissä ajatelmissa vähän häiritsevältä. Meissä kaikissa on varmasti jotain, mikä ei tällä hetkellä riitä, ja voisi tehdä hyvää uskaltaa kohdata se ja miettiä, miten voisi kehittyä – – varsinkin, jos tilanteeseen liittyy niitä ihmisiä, joiden kustannuksella ”riittäminen” tapahtuu. Toki on tilanteita, joissa armollisuus on hyvä oivallus (tulee mieleen nyt vaikka vauvanruokien valmistus yötä myöten itse vs. Piltin ostaminen).
Varmaan on olemassa iskulauseita myös itsensä kehittämisestä, mutta minun algoritmissäni näkyy erityisesti tämä armollinen ajan henki.
Niinpä. Vaikka korostinkin sitä, mikä kelju vaikutus sillä ”riittämisellä” saattaa olla niille, jotka joutuvat siivoamaan jäljet, onhan se pahimmillaan haitallista myös ihmiselle itselleen. Jatkuva itsensä armahtaminen voi johtaa paikallaan junnaamiseen ja siihen, ettei omassa ainutkertaisessa elämässään edes yritä päästä siihen, mihin tahtoisi.
Joskus tulee turhautunut olo, kun joku kertoo huolesta tai ongelmasta, joka selvästi on ihan aiheellinen – ja sitten muut pelmahtavat paikalle kertomaan, että hei beibi, sä olet tosi upea ja kaunis ja pätevä just noin! Ei tuossa sinänsä ole mitään pahaa. Kivahan se on, että kannustetaan ja ollaan ystävällisiä! Mutta juuri niissä tilanteissa, joissa on selvää, että henkilön kokema ongelma luultavasti oikeasti jarruttaa häntä, huomaan välillä ajattelevani, että toivottavasti hän ei ota kannustuksia täytenä totuutena vaan osaa tarttua ongelmaansa. En tiedä, onko se ilkeä ajatus – ehkä – mutta soisin ihmisten onnistuvan itsensä kehittämisessä.
Minäkin olen kesällä kirjoittanut armollisuudesta tästä näkökulmasta: https://www.lily.fi/blogit/sopivan-tiukkaa-elamaa/aina-ei-kannata-olla-armollinen-itselleen/
Joo muuten, muistan lukeneeni tekstin silloin! Minulla on tuttavapiirissä ihmisiä, jotka vähän potkivat persauksille, ja ihmisiä, jotka kuuluttavat armollisuutta. Täytyy sanoa, että käännyn mieluummin ensimmäisten puoleen, jos tarvitsen sopivasti tsemppausta. Jälkimmäisiä kuuntelemalla jäisi tosiaan helposti junnaamaan paikalleen.
Minä sanoisin että yrittää parhaansa sellaisena kuin on. Se mihin pystyy, se rima nousee koko ajan elämän toimiessa opettajana. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja muiden hyväksyessä sellaisena kuin on ei varmasti tarkoita pysähtyneisyyttä joka on varsin tylsääkin. Laiskakin voi olla ahkera jos saa tehdä tavallaan , useimmiten helpommalla ahkeran huhkiessa hiki päässä niin ettei kerkiä huomaan että työn voisi tehdä toisella tapaa helpommin ja nopeammin. Ali ja yli suoriutumisen välissä on kohta missä itse kukin on omimmillaan , jopa innostuksen vauhdittamana 🤔
Tässä voisi toimia se kulunut klisee kultaisesta keskitiestä. Ja varsinkin jos itsessä on sellaisia asioita, joihin on vaikea vaikuttaa (vaikka tietyt persoonallisuudenpiirteet), on itsensä hyväksyminen tärkeää.
Uskon monien hyvien keksintöjen syntyneen laiskuudesta. 😄