Lukijahistoriani

#historianilukijana-tagi on kiertänyt somessa paljon, ja täällä Lilyssä ensimmäisenä siitä kirjoitti ihana Villasukka. Haasteeseen on vastannut jo aika moni, ja jokaisen historian olen kiinnostuneena lukenut. Innokkaita lukijoita yhdistää yleensä se, että monet ovat oppineet lukemaan jo ennen kouluikää ja ahmineet kirjaston lastenkirjaosaston läpi nopeasti. Useimmiten kirjat ovat säilyneet elämässä mukana tiiviisti, vaikka joillekin on saattanut tulla taukoa esimerkiksi opiskeluaikana tai ruuhkavuosina. Oma sukupolveni on kuluttanut Neiti Etsiviä, The Mystery Clubia ja The Babysitter’s Clubia, Merja Jaloa ja Tuija Lehtistä, mutta eivät Tiina-kirjatkaan ole tuntemattomia. Niistä kirjamaku on sitten monipuolistunut.

Minäkin opin lukemaan pienenä, neljävuotiaana. Muistan, miten päiväkodissa minua otti päähän eräs työntekijä, joka luki kirjat ääneen ihan miten sattui. Aina kun hän oli saanut sadun loppuun, menin tarkistamaan tekstin, ja niinhän se oli: kokonaisia lauseita ja kappaleita oli hypitty yli tai lyhennetty! Nykyisin pystyn toki ymmärtämään syyn, mutta lapsena se tuntui törkeältä huijaukselta.

Piilomaan pikku aasi oli ehdoton lempikirjani, ja sen olen lukenut todennäköisesti satoja kertoja, ja yhtä usein sitä on varmasti minulle luettu. Repaleinen lastenkirja Korppu-koirineen ja aasi Isaskareineen on vieläkin hyllyssäni.

Hieman myöhemmin Neiti Etsivät olivat vakiolukemistani. Vieläkin ihmetyttää, miksi Nancy oli suomennettu Paulaksi. Se ei voi johtua nimen helppoudesta, sillä Georgea ei ollut käännetty, ja se nyt on aika paljon vaikeampi nimi.

Lastendekkarit laajensivat sanavarastoa: minulla oli muistikirjoja, joihin kirjoitin ylös omia teorioitani ja motiiveita. The Mystery Clubin päähenkilön nimen avulla opin, että Holly tarkoittaa piikkipaatsamaa, enkä sitä tietoa ole ikinä unohtanut (joskaan en ole sitä myöskään koskaan tarvinnut).

Ikivihreitä Anna– ja Emilia-kirjoja luin säännöllisesti uudestaan. Silloin ei haitannut, vaikka muistin ne ulkoa. Nykyisin luen kirjat mieluiten vain kerran. Pikku naisia -kirjan siskoksia rakastin myös.

Lasten- ja nuortenkirjat loppuivat kuitenkin aika pian. (Nykyisin lienee eri tilanne!) Siirryin aikuistenosastolle, jossa jotkin kirjat nappasivat mukaansa, jotkin oli jätettävä kesken heti alkuunsa. Stephen Kingin ja Victoria Holtin kirjoja raahasin kotiin kilokaupalla. Yläasteella olin aina lukenut kaikki äidinkielen kursseille ehdotetut kirjat jo valmiiksi. Valikoima niissäkin oli aika suppea: Tuija Lehtistä ja Sweet Valley High’ta.

Tiedän, että joidenkin lukuinnostus on lässähtänyt lukiossa, kun kirjoja on ollut pakko ”analysoida puhki”. En ole koskaan ihan ymmärtänyt tätä näkökulmaa, sillä luin kurssiromaanitkin ihan huvikseni ja lukemisen jälkeen vain kirjoittelin niistä esseen — ei siinä sen kummempaa. Kai nyt jokaiselle lukiessa herää ajatuksia ja päätelmiä teoksesta? (Ellei sitten ole ihan tyhjäpää.) Eikö niitä voi sitten pukea sanoiksi?

Abivuonna minulla oli klassikkokausi, ja varsinkin kirjallisuuden pääsykokeisiin päntätessäni poimin lukulistalle kaikkea Kultahatusta Anna Kareninaan. Se oli mukavaa aikaa, mutta sittemmin kirjamakuni on muuttunut paljon viihteellisemmäksi. Lempikirjailijoitani ovat muun muassa Kate Morton, Joanne Harris, Donna Tartt ja useat dekkaristit.

Tulevaisuuteeni lukijana kuuluu varmasti vielä paljon hienoja kirjoja. Nyt kun lapsuuden ja nuoruuden kirjojen lukemisesta alkaa olla aikaa, olen lisännyt niitä lukujonooni. On kiinnostavaa palata paitsi rakkaiden teosten pariin myös siihen tiettyyn nostalgiaan, joka niihin liittyy.

Jos et ole vielä kirjoittanut historiastasi lukijana, nappaa tästä haaste!