Uusimmat kirjastolainat, eli miten valitsen luettavani
Olen niin innoissani viimeisimmästä kirjastolainapinostani, että tekee mieli hehkuttaa sitä muillekin. Samalla pohdin lyhyesti, millä perusteella teokset lähtevät mukaan kotiin.
Laitoin Taylor Jenkins Reidin kirjan The Seven Husbands of Evelyn Hugo varaukseen joskus heinäkuussa. Varauksia oli minua ennen vain seitsemän, ja kun teoksesta ei vielä joulunakaan ollut tullut saapumisilmoitusta, aloin jo epäillä varauksen vahingossa rauenneen. Monissa kirjoissa kun varausjono on useita satoja innokkaita lukijoita pitkä, ja silti teoksen saa lainaan nopeammin kuin puolessa vuodessa! (Olkoonkin, että lukukappaleita on suosituimmista kirjoista liikkeellä useita kymmeniä.) Jokainen Evelyn Hugon lukija on todella käyttänyt aikansa.
Kirja on näkynyt paljon Instagramissa, ja sitä on suitsutettu poikkeuksellisen paljon. Hollywoodin kulissit kiinnostavat myös, mutta perimmäinen syyni lainata teos oli ehkä toive siitä, että saan samanlaisen upean lukukokemuksen kuin moni muu tuntuu saavuttaneen.
Instagramin ansiota on myös se, että ylipäätään tiedän tämän muurahaiskirjan olemassaolosta. Tietokirjaa on kuvailtu kiehtovaksi, ja minäkin seuraan usein kesäisin muurahaisten vipellystä. Opin maan pienistä ahertajista mielelläni lisää!
Tähän kirjaan liittyy pieni tarina. Matkustimme äitini kanssa Dubrovnikiin. Vetelimme matkalaukkuja kuuman vanhankaupungin kujilla edestakaisin ja etsimme hotellia. Kadun nimi oli oikein, samoin numero, mutta paikalla ei näkynyt muuta kuin kahviloita ja yksi vihreä ovi. Kysyimme kahvilastakin neuvoa, ja meille vakuutettiin meidän olevan oikeassa paikassa. Koruton ovi, jossa ei ollut mitään merkkiä hotellista, oli lukossa.
Ei muuta kuin soittelemaan varausvahvistuksessa olevaan numeroon. Puhelimeen vastannut mies sanoi olevansa asioilla mutta tulevansa päästämään meidät sisään tunnin päästä. Odottelimme vastapäätä olevassa kahvilassa laukkuinemme siihen asti, kunnes nuorelta Jeff Goldblumilta näyttänyt mies tuli luovuttamaan meille huoneemme. Majapaikan rähjäisessä aulassa oli hylly, johon oli jäänyt edellisiltä matkalaisilta kirjoja, ja yksi niistä oli David Safierin Dålig karma. Vaikka meille ei sattunut mitään pahempaa kommellusta, teoksen nimi tuntui silti osuvalta siihen hetkeen.
Kun kirja osui silmiini somessa, totesin, että voisi olla aika ottaa selvää, millainen se oikein on.
Minulle on hyvin tärkeää se, että kirja on kaunis. Tai ei ainakaan ruma. Ruma kansi ei houkuta ottamaan kirjaa käteensä, saati lukemaan.Ruth Reichlin Delicious!-kirjan kansi on niin herkullinen, että toivon myös sisällön olevan sitä. Lisäksi kirja sijoittuu New Yorkiin, mikä on ansio sinänsä.
Kauniiksi ei voi sanoa David Howarthin Me kuolemme yksin -teosta. Siinä ei ole edes takakansitekstiä, joten jos en olisi lähtenyt erityisesti sitä hakemaan, en olisi ikinä edes vilkaissut kirjaa päin. Rakastin Bea Uusman Naparetki-kirjaa, ja kun eräs tuttavan kaveri suositteli Howarthia Facebookissa, laitoin heti nimen muistiin. Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisesta vastarintamiehestä, joka saksalaisten hyökkäyksen jälkeen jää selvitytymään jäätikölle yksin. Uskon, että tässä on hyytävä seikkailukertomus juuri minun makuuni.
Sara Stridsbergiä on ylistetty niin paljon, että se päätyi kirjakassiini vain siksi. Kirjailijan teokset ovat elämää suurempia, jos arvosteluja uskoo. Rakkauden antarktis vaikuttaa monisyiseltä romaanilta, joten toivon, etten minäkään joudu pettymään.
Joskus täytyy sivistää itseään Keltaisen kirjaston romaaneilla eikä lukea pelkkiä uutuusmyyntimenestyksiä. Toni Morrison on vielä Nobel-voittaja! Uskon aiheen vetävän mukaansa ja koskettavan. Jotkut vanhat miesten kirjoittamat klassikot tuntuvat nykysilmin katsottuna vanhentuneilta setämiessanailuilta, mutta veikkaan, että Morrisonin teoksessa ei ole sitä ongelmaa.
Tutut kirjailijanimet päätyvät aina lukulistalle. Shari Lapenalla on ollut hyviä teoksia aiemmin, joten voi olettaa myös Not a Happy Familyn olevan sellainen.
Työkaverini suositteli Petri Tammisen Se sano -kirjaa, johon on koottu ihmisten mieleen jääneitä lausahduksia. Negatiiviset huomauttelut saattavat jäädä kuulijansa muistiin vuosikymmeniksi. Ei ole ”ihan sama”, mitä muille ihmisille sanoo.
Tuija Takalan selkonovellikokoelma on kirjapinon viimeinen. Suomen opettajana minulla on jatkuva haku toimivalle materiaalille, jota käyttää tunneilla. Takalan runoista ja pakinoista on saanut erinomaisia tehtäviä, ja toivon samaa Niin metsä vastaa -kokoelmaltakin. Selkokirjoja voi lukea hyvin jokainen, vaikka siihen ei olisikaan mitään ”syytä”. Varsinkin Takalan Kierrän vuoden -runokirjassa on ihania säkeitä!
Lisäksi lainaan kirjoja usein lehtiarvostelujen perusteella. Joskus sorrun lukemaan myös sellaisen kirjan, jota muut hehkuttavat suunnattomasti mutta joka ei minua lähtökohtaisesti kiinnosta. Pitäisi luottaa vaistoihinsa, sillä yleensä tällaiset kirjat ovat pettymyksiä.
Oletko lukenut jonkin postauksen kirjoista?