Hanya Yanagihara — paratiisin porteilla

Rakastan Hanya Yanagiharan proosaa, jossa ei ole mitään turhaa mutta joka kertoo kuitenkin kaiken. Se on samaan aikaan eleetöntä ja ilmeikästä. Yanagihara rakentaa henkilöhahmoistaan inhimillisiä ja ristiriitaisia. Hän kuvaa ihmisten toiveita ja pelkoja ihmissuhteissa, jotka ovat tuskallisen monisyisiä. Rakastin Pientä elämää, ja erinomainen on myös To Paradise, mutta päällimmäiseksi jäi kaipaus yhteen yhtenäiseen kirjaan – ei kolmeen erilliseen samoissa kansissa.

Teoksessa on kolme eri aikakausille sijoittuvaa kirjaa, joita yhdistävät päähenkilöiden nimet: Edward, Nathaniel ja Charles toistuvat jokaisessa. Kaikki myös asuvat New Yorkissa, ja suuressa roolissa ovat lisäksi auktoriteettiasemassa olevat isovanhemmat. Yhteisiä teemojakin on, kuten esimerkiksi vanhempana (epä)onnistuminen. Henkilöt myös omalla tavallaan tavoittelevat jonkinlaista paratiisia.

Koska kirjoja on kolme, niitä on syytä käsitellä omissa luvuissaan. (Varoitus: tästä tulee pitkä teksti.)

Ensimmäinen kirja loppuu lyhyeen

Ollaan vaihtoehtoisella 1800-luvulla, jolloin kuka tahansa voi mennä naimisiin joko samaa tai eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Päähenkilö, jonka nimi on jo unohtunut etunimien kierrättämisen vuoksi, rakastuu nuoreen musiikinopettajaan. Samaan aikaan hänestä on kiinnostunut myös vakavarainen vanhempi herrasmies, joka intohimoisen suhteen rinnalla tuntuu lattealta. Päähenkilön isoisä saa selville musiikinopettajasta huolestuttavia asioita, ja nuorimies joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, kun hän joutuu miettimään, keneen voi luottaa.

Tähän kirja yllättäen loppuukin. Yanagihara kiusaa lukijaa, joka haluaisi tietää, miten tarina päättyy. Voisiko isoisä olla kuitenkin väärässä? Jos päähenkilö lähtee epäluotettavalta tuntuvan rakastetun matkaan, huomaako hän myöhemmin katkerasti tulleensa huijatuksi? Jos näin käy, oliko se kuitenkin riskin arvoista? Näihin kysymyksiin emme saa vastausta, mikä on ärsyttävää ja tietoinen ratkaisu kirjailijalta.

Toinen kirja on tylsin

Ei riitä, että kirjassa on kolme kirjaa, vaan kakkoskirja on vielä jaettu kahteen osaan, joita niitäkään ei yhdistä oikein muu kuin se, että päähenkilöt ovat isä ja poika. Ensin kerrotaan pojan tarina 1990-luvun aids-epidemian aikaan. Nuori, vähävarainen mies on suhteessa vanhempaan, asuu tämän talossa ja elää hienoa elämää, johon hänellä ei olisi muuten mahdollisuutta. Lisäksi hänellä on menneisyydessä varjo, jonka olemassaolon hän on salannut mieheltään: seonnut isä, jonka elämää valottaa toisen kirjan toinen osa.

Isä on Havaijin prinssi, jonka ystävä saa hurahtamaan kansallisaatteeseen. Isä päätyy elämään rannalle ilman mitään nykyajan mukavuuksia elääkseen mahdollisimman havaijilaisesti, ja nationalistikaveri kontrolloi hänen elämäänsä. Pikkuhiljaa isä alkaa käyttäytyä yhä käsittämättömämmin.

Tämäkin kirja saa toivomaan, että sivuja olisi enemmän. Pidän lähtökohtaisesti paksuista kirjoista, joiden aikana henkilöt oppii tuntemaan kunnolla, ja alle 200 sivussa tulee olo, että tarina loppuu juuri, kun se on päässyt alkuun. Isän saamattomuudessa ja hulluudessa on riittävästi kiinnostavia aineksia, mutta pojan parisuhde Manhattanilla ei oikein tarjoa mitään ajatuksia herättävää. (Aids-epidemiaa on käsitelty koskettavammin esimerkiksi Jonas Gardellin kirjoissa.)

Kolmas kirja sijoittuu tulevaisuuteen

Vuonna 2094 ollaan siinä pisteessä, että ilmasto on kuumennut ja maapalloa riivaavat säännölliset pandemiat. Futuristisessa tarinassa ollaan hieman atwoodmaisissa tunnelmissa: maanpettureita teloitetaan, ja steriilit eivät voi mennä naimisiin hedelmällisten ihmisten kanssa. Vapaamielinen Manhattan on muuttunut fundamentalistiseksi paikaksi, jonka teatterit on suljettu ja jossa ihmisiä valvotaan drooneilla.

Päähenkilö, Charlie-tyttö, on selvinnyt yhdestä pandemiasta, mutta sairaus on jättänyt hänet tylsämieliseksi. Hän ei osaa tehdä havaintoja: kissa on kissa, korkeintaan pieni kissa. Hän ei osaa keskustella, ja reaktiot tulevat viipeellä. Charlien isoisä tietää, ettei tule olemaan ikuisesti suojelemassa lapsenlastaan, joten hänen on varmistettava tälle turvallinen tulevaisuus.

Kolmas kirja on noin 350-sivuinen, joten tarinalla on tilaa syventyä. Isoisän sähköpostit (jotka tuntuvat aivan vanhan ajan kirjeiltä) taustoittavat Charlien isän ja toistuvasti riehuvien pandemioiden tilannetta. Myös tämä kirja loppuu tahallisen ärsyttävään tilanteeseen, joka voi päättyä päähenkilön kannalta hyvin tai huonosti. Näin mikään To Paradisen kirja ei saa perinteisen tarinakaavan mukaista päätöstä.

Kolmen kirjan rakenne ei ollut ihan minun makuuni, koska yhdistävistä tekijöistään huolimatta osat eivät liity tarpeeksi yhteen. Mielelläni olisin lukenut esimerkiksi vain kolmannen kirjan omana teoksenaan. Silti Yanagiharan kieli ja mielenkiintoiset asetelmat inspiroivat ostamaan kirjailijan esikoisteoksen, The People in the Trees. Lupaavalta vaikuttaa: siinä on vain yksi kirja!