Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton
2000-luvun epäesteettisimmän kannen palkinto menee Loppuunpalamaton-kirjalle. Ymmärrän kyllä kuvan symboliikan, mutta en halua katsella likaisia, ryppyisiä jalkapohjia joka kerta, kun tartun luettavaani. (Tätä kirjoittaessani tajuan jälkiviisaasti, että olisin voinut piilottaa irtokannet johonkin laatikonnurkkaan ja lukea nakukirjaa.)
Jos nyt kansilehti aiheutti vastenmielisyyden värähdyksiä, Anni Lötjösen teoksen sisältö puolestaan kiinnosti. Kirjojen päähenkilöt ovat usein opettajia, kirjailijoita ja toimittajia, mutta Loppuunpalamattomassa minäkertojana on koulunkäynninohjaaja. Kuten opettajat, myös ohjaajat voivat olla työssään todella huonoja tai hyviä. Olen koulussa kohdannut molempia: huonolla kouluavustajalla ei ole tilannetajua eikä käsitystä siitä, millaisen opiskelija-aineksen kanssa hän on tekemisissä, ja tällainen ihminen luokassa on enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Onpa meillä ollut myös ohjaaja, joka oli töistä poissa liioittelematta noin 75 prosenttia ajasta, lupautui sijaistamaan ja unohti sitten ilmoittaa sijaistettavalle olevansa ”sairaana” — siis tyyppi, johon ei voinut luottaa yhtään.
Hyvä ohjaaja taas on itsenäinen ja tulee toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän on oma-aloitteinen ja handlaa tehtävien neuvonnan aineessa kuin aineessa. Hän on opiskelijoiden tuki, luottohenkilö tai varaäiti, joka hallitsee Kelan opintotukihakemukset ja paikallisliikenteen aikataulut. Kun digitaidoton opettaja taas kerran ihmettelee, miksei älytaulusta kuulu ääntä, ohjaaja rientää apuun.
Lötjösen romaanin päähenkilö kuuluu jälkimmäiseen porukkaan. Koulunkäyntiavustaja välittää oppilaistaan, luo yhteyden, pärjää haastavienkin tapausten kanssa, soittelee kotiin. Selvittää kriisiohjeet ja huomaa viiltelyjäljet, huolehtii kiusatuista. Lopulta liika välittäminen uuvuttaa hänet (eikä tympeä työympäristö auta asiaa).
Oli mielenkiintoista lukea koulupäivistä ohjaajan näkökulmasta, mutta kiinnostavaa oli myös tavoittaa päähenkilön oivalluksia terapiassa, jonne hän pääsee masennusdiagnoosin jälkeen. Psykiatri on loputtoman viisas nainen, joka lempeästi johdattelee asiakkaansa ahaa-elämysten äärelle. Eikä tarvitse olla uupunut saadakseen terapeutin neuvoista uutta ajateltavaa.
Päähenkilö on osin samastuttava, sillä hänellä on hyvin samanlaiset arvot kuin minulla: hän potee maailmantuskaa eläinten huonosta kohtelusta, rasismista, sukupuutoista, lihansyönnistä, salametsästyksestä… Minun mittapuullani hän on siis hyvä ihminen. Toisaalta hän myös ravaa jatkuvasti baarissa ja ryyppää, mitä en siis kukkahattuisesti paheksu mutta en totaalisena kotihiirenä myöskään ymmärrä.
Kaiken kaikkiaan Loppuunpalamaton on arkinen ja tavallinen, eikä sen viehätys ole loisteliaassa kielessä. (Joitakin asiavirheitäkin on joukkoon eksynyt, kuten kohta, jossa puhutaan taimenen istuttamisesta. Ei ollut kyse kalakannoista.) Sen sijaan siinä on hauskoja yksityiskohtia, niin kuin päiväkirjamerkintä monille tutusta sattumuksesta:
”Ostin eilen kolmet alushousut ja ne oli sidottu ompeleella kiinni toisiinsa niin tiukasti, että ommelta irrotettaessa siihen kohtaan jäi reikä tilalle. Nyt minulla on valmiiksi reikäiset uudet alushousut.”