Anthony Capellan Ruokaa Amore, miehinen katse ja epäeettiset ruoat
Anthony Capellan Ruokaa Amore on kertomus italialaisesta ruoasta, rakkaudesta ja intohimosta. Kuulostaa hyvältä, ja osittain onkin sitä. Osittain teos kuitenkin alkaa olla vanhentunut, hauskoiksi tarkoitetut kohdat ovat lähinnä ällöttäviä, ja ruoan ylistyskin saa ikäviä makuja, kun muun muassa uhanalaisen linnun tappamista hehkutetaan.
Teoksessa amerikkalainen vaihto-opiskelija Laura kiinnittää kahden nuoren roomalaismiehen huomion. Tommaso päättää hurmata naisen ruoalla. Ikävä kyllä mies ei osaa laittaa ruokaa, joten hän suostuttelee ystävänsä Brunon loihtimaan Lauralle suussa sulavia aterioita, jotka väittää tehneensä itse. Myös Bruno ihastuu Lauraan, joten edessä on kolmiodraama.
Juoni etenee vauhdikkaasti ja hauskasti. Häpeilemätön huijaaminen romantiikan nimissä johtaa farssimaisiin tilanteisiin, ja viihdyin kirjan parissa sairaspäivän (jep, minäkin nappasin vihdoin k-taudin). Kirjassa kuvaillaan myös automatkaa Italian läpi, tryffelin etsintää sumuisissa metsissä, ikkunalaudalla kasvavia yrttejä ja renessanssin mestareiden taideteoksia, mikä on myös oikein viehättävää.
Sinänsä arvostettavaa on myös Italian ruokakulttuuriin kuuluva tapa käyttää eläimestä kaikki osat. Nonnat ja keittiömestarit osaavat valmistaa herkullista ruokaa niin hännästä, sorkista, aivoista kuin maksasta. Kaikki ei kuitenkaan ole niin idyllistä ja luonnonmukaista: kirjassa nautitaan vasikanlihaa, juottoporsasta ja -karitsaa, joiden tuotantoprosessi ei ole missään määrin eettinen.
Teoksessa hehkutetaan myös uhanalaisen peltosirkun syömistä: muuttomatkalla olevia pikkulintuja pyydystetään, vangitaan viikoiksi häkkiin, pakkosyötetään ja hukutetaan konjakkiin. Millainen ihminen oikeuttaa tällaisen etovan julmuuden ruokanautinnon nimissä? Olen kulinaristi, mutta vaikka peltosirkku olisi maailman mahtavin makuelämys, jättäisin sen empimättä väliin.
Kun googlettelin Anthony Capellaa, opin, että mies on myöhemmin alkanut kirjoittaa JP Delaneyn nimellä trillereitä, joita itsekin olen lukenut. Yhdessä näistä päähenkilön miesystävä on innostunut japanilaisesta tavasta syödä eläviä kaloja: niitä siis paistetaan, keitetään ja tarjoillaan elävinä, mikä luonnollisesti aiheuttaa suurta kärsimystä. Alkaa ihmetyttää, onko kirjailija fiksoitunut eläinrääkkäykseen.
Toinen kummallisuus on myös miehinen katse, male gaze, jonka voi liittää elokuvien lisäksi myös kirjallisuuteen. Ruokaa Amore on julkaistu suomeksi vuonna 2004, joten aikakausi saattaa näkyä siinä, miten teoksen naisia kuvaillaan käytännössä rintojen, takamusten ja piukan pukeutumisen kautta. Naiset myös shoppailevat kauniita alusvaatteita vain miesten vuoksi (näin kirjassa todella sanotaan). Lisäksi naispuoleiset ovat eläimellisen estottomia saatuaan hyvää ruokaa, ja absurdiksi meno muuttuu siinä vaiheessa, kun Laura, Tommaso, Lauran ystävä puolisoineen sekä ystävän vanhemmat vetäytyvät herkkuaterian jälkeen kaikki ”ruokalevolle” pieneen asuntoon, jonka eri huoneista alkaa kohta kuulua ähke ja voihke.
Delaney kirjoittaa trillerinsä naisnäkökulmasta, mutta nyt en muista, millaisina naiset on niissä kuvattu. Toivottavasti ote on ollut hieman modernimpi.
Ruokaa Amore jättää siis aika ristiriitaisen olon. Siinä on hauskuutta, vauhtia ja rakkautta ruokaan, toisaalta myös isoja ongelmia.