Elämäni epävarmana
Olen aika epävarma ihminen, mikä on oikeastaan melko itsekeskeistä. Välitän paljon siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, enkä oleta sen olevan mitään erityisen hyvää (jos ei nyt huonoakaan). Tämä piirre määrittää elämääni suhteellisen paljon.
Kun aloitin kirjablogin pitämisen, halusin päästä sanoittamaan (sori muoti-ilmaus) ajatuksiani lukemistani kirjoista. Harva reagoi Facebook-postauksiin, joissa hehkutin Celeste Ngiä ja Tara Westoveria. Toisaalta toiset sanoivat lukeneensa kirjan minun suosituksestani. <3 Epävarma minäni harmitteli kuitenkin myös sitä, kun ”vain seitsemän tykkää”. Oli ihanaa huomata, että ensimmäiset kirjoitukseni saivat lukuisia sydämiä.
Vähän aikaa blogin jälkeen perustin kirjagram-tilin. Vinkkasin siitä henkilökohtaisen IG-tilini stoorissa, kun ”en kehdannut tuputtaa” sen enempää. Luulin saavani ehkä kuusi seuraajaa, mutta julkisen profiilin myötä niitä tuli paljon muista kirjagrammaajista. <3 Oli häkellyttävää huomata, miten laaja kirjoista kiinnostuneiden joukko somessa käy keskustelua. (Olen yrittänyt löytää samansuuntaista musikaaliyhteisöä, mutta en valitettavasti ole löytänyt.)
Pyrin kuitenkin siihen, että en vahingossakaan näe seuraajien tai kavereiden määrää sometileillä, koska auta armias, jos joku on poistanut minut kaverilistaltaan tai lopettanut seuraamisen. Tänään kuitenkin kävin pari kertaa kirjagramin profiilissani, ja ihan kuin seuraajia olisi ollut yksi vähemmän kuin edellisellä kerralla. Itsetunnon romahtamisen paikka! Mitä sillä oli minua vastaan? Nyyh.
Naurettavintahan näissä tapauksissa on se, että todennäköisesti kavereista kadonnut tyyppi on joku tuttu kahdenkymmenen vuoden takaa, jonka kanssa en edes silloin juuri jutellut. Silti.
Minulle tulee kerran kuukaudessa Google Analytics -viesti blogin lukijoista, mutta sitäkään en kehtaa syynätä tarkkaan. Yleensä en edes avaa viestiä, koska pahastun bounce-käyntien prosenttiluvuista. Aha! Että joku on tullut blogiini ja todennut saman tien, että ei kiinnosta. Verinen loukkaus.
On tietysti ihanaa huomata, että lukijoita on ollut joka kuukausi enemmän. <3 Arvostan ihan jokaista suunnattomasti.
Tästä näkökulmasta on jotenkin hassua, kun jotkut tuntemattomat bloginpitäjät pahoittelevat postaustaukoa. Todennäköisesti kukaan ei ole edes huomannut! Toisilla taas on jokin viikkopostaustavoite, ja he olettavat lukijoiden kaikkoavan, jos nyt maanantaina blogimerkintää ei kuulukaan. Huomaako kukaan muka sitäkään?
Ehkä he ovat nämä asiat sitten havainneet kävijöiden määrää seuraamalla.
Itse seuraan blogeja ja tilejä Facebookin, Instagramin ja Lilyn kautta ja luen uuden postauksen silloin, kun sellainen tulee. Aika pitkä aika saisi kulua, ennen kuin huomaisin, että joku on jättänyt kirjoittamisen väliin. En edes ihan ymmärrä unfollow-logiikkaa: jos joku ottaa upeita kuvia tai kirjoittaa loistavia tekstejä, miksi seuraaminen pitäisi lopettaa, jos se muutamaan viikkoon ei ole julkaissut mitään? Toki jos julkaisuvälit venyvät puolen vuoden tai vuoden mittaisiksi, on ehkä turha roikottaa sellaista tiliä seurattavien listalla.
Oli mielenkiintoista katsoa lauantaina Ruudusta 24.4. Kaikki nauraa -keskustelua, jossa Niko Kivelä, Sami Hedberg ja Ismo Leikola juttelivat stand up -muistoistaan ja komiikasta. He tuntuivat jakavan kokemuksen siitä, että vaikka yleisössä kaikki muut nauravat mutta yksi ihminen eturivissä jurottaa, esiintyjä keskittyy siihen, joka ei naura. Että miksi se ei naura. (Keikan jälkeen saattaa selvitä, että kuulija ei ymmärrä suomea.)
Asennoituminen kuulostaa tutulta, vaikka muiden ihmisten mielipiteiden murehtiminen on luultavasti ihan ajantuhlausta. Maailma ei pyöri minun ympärilläni.
Koomikkotrion keskustelun aikana moni purki pettymystään Facebookissa: Kaikki nauraa oli kusetusta ja paskaa, kuin kaverusten saunailtajuttujen kuuntelua. Katsojia ei naurattanut. Myönnettäköön, että Ruudun mainonta oli harhaanjohtavaa, ja on ihan ymmärrettävää, että moni luuli ostaneensa lipun stand up -iltaan. Minä luin esityksestä Ismo Leikolan omasta päivityksestä, ja siinä kyllä selvästi sanottiin, että luvassa on tarinointia ja muistelua. Minua hauskojen miesten jutut kyllä huvittivat.
Olin kuitenkin ihan kauhuissani kielteisen palautteen määrästä. Jos olisin ollut ohjelmassa koomikkona ja mennyt keskustelun jälkeen lukemaan kommentteja (noh, todennäköisesti en olisi uskaltanut), olisin ollut ihan murskana.
Tämä on myös syy, miksi en pyydä kurssipalautetta opiskelijoiltani. Että jos saan pelkkää paskaa niskaan, en pysty enää ikinä menemään luokan eteen. Tässä ei oikeastaan auta edes se, että maahanmuuttajien opettajana saan pyytämättäkin välitöntä ja sydämellistä palautetta.
Olen todella iloinen kaikesta myönteisestä palautteesta ja jokaisesta yläpeukusta. Ristiriitaisesti samaan aikaan myös vaivaannun siitä, jos minua kehutaan.
Kuvan kortin olen saanut opiskelijalta. Se on ihana viesti sellaisenaan, mutta olen pitänyt sen tallessa myös muistutuksena siitä, että ehkä teen jotakin oikein. Ja ehkä voisin vihdoin alkaa myös uskoa sen.
Onko muita huonon itsetunnon kanssa painivia?